Ensimmäinen bussimatkani

Vuosi 2004, heinäkuun alku, keskipäivä. Olen tullut Rioon vaihto-ohjelman kautta. Tarkoitus on, että toimin englannin tunneilla apuopettajana, eli oletettavasti jollain lailla motivoin lapsia kielen opiskeluun. Se ohjelma ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, mutta siitä kenties lisää myöhemmin. 

Vaihto-ohjelmaa Brasiliassa koordinoiva heppu on tuonut minut Ipaneman toimistoltaan Central-asemalle (kyllä, sille josta elokuva Central do Brasil alkaa). Sieltä on tarkoitus ottaa bussi kohti Magén kaupunkia ja Piabetán aluetta.

Alun perin kuvittelin, että vaihto-ohjelmassa kohteeksi valitsemani ”Rio” tarkoittaa Rion kaupunkia. Sittemmin opin, että joidenkin kohdalla voi tarkoittaakin, mutta minun kohdallani se tarkoitti metropolialueen nurkkaa. Lentoni on saapunut aamukuudelta ja olen tavattoman väsynyt, mutta yritän säilyttää positiivisen asenteen ja avoimen mielen. Rinkka ei ainakaan hankaa olkapäitä, sillä se jäi Pariisin lentokentälle.

Asema on vilkas. Metropolialueen junat jättävät matkustajansa sinne. Toisesta päädystä pääsee metrotunneliin, toisesta metropolialueen kaupunkeihin vieviin busseihin. Piabetán bussin pysäkki on ihan aseman portin vieressä. Vähän matkan päässä kohoaa Morro da Providência, Rion faveloista vanhin.

Yllätyn hieman kun heppu antaa minulle bussirahan. Emme siis matkustakaan Piabetáan yhdessä. Saan ohjeen jäädä pois päätepysäkillä. Minua oltaisiin vastassa. Selvä. Maksan matkan, menen kääntöportista ja muistelen etukäteen lukemiani turvallisuusohjeita Riossa liikkumiseen. Valitsen paikan rahastajan läheltä ja istun käytävän puolelle.

Bussi sujahtaa tunnelin ja rähjäisen satama-alueen kautta lopulta kahdeksankaistaiselle väylälle. Avenida Brasil halkoo Rion pohjoisosia. Olen etukäteen lukenut, että ero Rion vauraiden eteläosien ja köyhien pohjoisosien välillä on hurja, mutta yllätyn silti.

Yllätyn taas, kun bussi kaartaa toiselle väylälle ja hetken päästä tietä reunustaa jonkinlainen suomainen alue. Mahdetaanko vielä olla metropolialueella? Pian vihreä vaihtuu taas harmaaseen betoniin ja punaiseen tiileen.

Tiedän, että matka kestää noin tunnin. Bussi kääntyy taas. Nyt vasemmalla on valtavasti vihreää ja vihreän jälkeen kohoavat vuoret. Siellä täällä vihreän keskellä on taloja, enkä ole ihan varma, ovatko ne hylättyjä vai todella köyhien ihmisten asumuksia.

Bussi kaartaa pois valtatieltä ja alittaa sen. Nyt näyttää epämääräiseltä. Ensimmäistä kertaa mietin, laitettiinko minut kenties väärään bussiin. Bussi pysähtyy kolme, neljä kertaa ja joka kerta toivon, ettei olla päätepysäkillä. Myöhemmin opin, että kyseinen alue tunnetaan Magéssa Gazan käytävänä.

(Myöhemmin opin senkin, että samalla tavalla kutsutaan useita muitakin paikkoja, ja että jotkut brasilialaiset mielellään kertovat gringoille tarinoita hurjasta rikollisuudesta ja väkivallasta ja seuraavat sitten kiinnostuneena toisen reaktiota.)

Matkustajat jäävät yksi kerrallaan pois. Eräällä pysäkillä kuski sanoo minulle jotain ja viittoo ulospäin. En ymmärrä portugalia, mutta astun ulos. En ehdi katsella ympärilleni kovinkaan kauaa ennen kuin suunnilleen ikäiseni tyyppi sanoo nimekseen João ja näyttää paidassaan olevaa logoa. Logo kuuluu koululle, jonne minun on tarkoitus mennä.

Kävelemme kymmenisen minuuttia läpi vilkkaan alueen. Kadunvarret ovat täynnä kauppoja. Perillä koululla minulle selviää, että João on paitsi koulun vahtimestari, myös sen perheen poika jossa minun on tarkoitus vaihdon ajan asua. 

Ensimmäinen bussimatkani Ipanemalta Magéen on ohi. 

Tervetuloa kyytiin.