perjantai 18. joulukuuta 2015

Sananen sambasta


Kuuden ensimmäisen Brasiliassa viettämäni kuukauden aikana en juurikaan tutustunut sambaaviin ihmisiin. Siis sellaisiin, joiden kanssa grillaamiseen tai ulkonakäymiseen olisi edes melkein lähtökohtaisesti kuulunut samba. (Opettelin kyllä vähän forrón askeleita ja joka kerta kuunnellessani Mirkka & Madrugadaa päätän hetimiten palauttaa ne mieleen. Vielä on palauttamati.)

Puolison kotona on toisin. Sekä anoppi että appi ovat aikanaan olleet paikallisen sambakoulun passistoja, soolotanssijoita. Magélainen perimätieto muuten kertoo, että kyseinen yhdistys olisi jopa ollut Brasilian ensimmäinen sambakoulu, mutta samban virallinen historiankirjoitus ei ikävä kyllä dokumenttien puuttuessa tunnista tätä.

Kaikki brasilialaiset eivät sambaa eivätkä välttämättä edes pidä koko lajista. Joitain stereotypia jopa ärsyttää. Mutta puolisoni perheessä kaikki sambaavat. Kaikki. Grillaamisen taustalle kuuluu automaattisesti samban rytmi ja vasta hyvin myöhään illalla pienen porukan jäätyä jäljelle se saatetaan vaihtaa funkiin. Naapurin rouva sambaamassa paljain jaloin katulampun valossa on uskomattoman upea näky.

Kuten moni tietää, brasilialaiset sambakoulut eivät ole tanssikouluja. Niissä ei siis järjestetä sambatunteja. Samba opitaan mallista ja tyylejä on monia. Mutta samba on armollinen tanssi. Siitä nauttimiseen riittää, että osaa laskea kahteen. Ja vastoin yleistä harhakäsitystä korkokengillä on helpompaa – siis helpompaa siinä mielessä, että liikkeet ovat pienemmällä vaivalla näyttävämpiä. Vähän enemmän harjoitusta vaatii sitten se, että tanssii paljain jaloin asfaltilla kuin kuningatar (en kuulu heihin).

Olin koko lailla täpinöissäni ensimmäisestä illastani sambakoulussa. Olen ujohko, enkä (edelleenkään) tykkää näkyä, mutta kun ympärillä oli riittävästi ihmisiä, uskaltauduin kokeilemaan. Intoani lisäsi mieheni tädin kannustava ”ei hassumpaa” kera hymyn. Pian jo vannoin ikuista rakkauttani sambaan, missä kohtaa täti katsoi aiheelliseksi kertoa minulle, ettemme edes olleet sambakoulussa vielä – kyseessä oli viereinen klubi, jossa lämmiteltiin ennen sambakoulun ovien ovien aukeamista.

Tässä ollaan jo sambakoulussa.
Samban takia opin arvostamaan lyömäsoittimia ja rakastamaan sitä kohtaa, jossa soittaa pelkkä bateria, perkussioryhmä. Mutta vaikka karnevaalisamba tempaa mukaansa, lähimpänä sydäntäni on kuitenkin samba de raiz jota pidetään samban lajeista perinteisimpänä. Juuri se samba soi meidän sunnuntaigrillajaisissamme. Sellainen jota soittaa esimerkiksi Fundo de Quintal.  



Ja onko se nyt sitten mikään ihme, että juuri tähän kokoonpanoon ihastuu ihminen, jonka mielestä täydellinen ranta on sellainen jossa on vain oma porukka – fundo de quintal nimittäin tarkoittaa pihan perää...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti