Jalkapallosta

Melkein jokaisena sunnuntaiaamuna Magéssa heräsin siihen, että naapuri kutsui ikkunan alla puolisoani. Koska kyse on vanhasta kaveriporukasta, hän ei kutsu puolisoani tämän etunimellä vaan lempinimellä. Lempinimensä puolisoni on saanut erään brasilialaisen jalkapalloilijan mukaan, eikä se ole kovin imarteleva. Kyseinen pelaaja oli pitkä, hoikka ja hiukan kömpelö liikkeissään.

Puoliso veti shortsit jalkaan ja juoksi portaat alas. Portti kilahti auki ja kiinni. Vielä ei ollut kovin kuuma, mutta puoliltapäivin olisi. Siksi kaveriporukan pelada, kuten ilman kummempaa organisoitumista tapahtuvaa viikonloppuista amatöörifutista kutsutaan, ajoittui aikaiseen aamuun.

Kerran palasin sunnuntaiaamuna Riosta Piabetáan. Olin valinnut bussin nopeamman vanin sijaan, sillä satoi kaatamalla niin kuin keväällä usein, eivätkä vanit selviä teille muodostuvista valtavista lammikoista yhtä hyvin kuin isommat bussit. Viemäriverkosto ei aina vedä riittävän hyvin. Joskus se johtuu viemärin tukkivista roskista, joskus vettä vain tulee yksinkertaisesti liikaa. Bussissa istuvat ihmiset olivat huolissaan siitä, olisiko vesi noussut heidän koteihinsa asti. Kaikkia taloja ei ole korotettu eikä sadevesi pääse päällystetyiltä pihoilta mihinkään. Ajaessamme läpi rankkasateen ohitimme nurmikentän. Mutaisella nurmikolla oli meneillään sunnuntai-pelada. Nauratti.

Pelada on sitä jalkapallokulttuuria, jonka kanssa 7–1-tappiolla Saksaa vastaan on hyvin vähän tekemistä. Maajoukkue ylipäätään on harvan futisfanin intohimon kohde. Moni ulkomaalainen ihmetteli viime MM-kisojen aikaan Brasilian vaisua kotiyleisöä. Syy ei ole pelkästään kalliissa lipuissa, jotka jättivät monet ulkopuolelle. Ne pelit joita intohimoiset jalkapallofanit seuraavat, ovat sarjapelejä. Ne joukkueet, joille tehdään kannatuslauluja, ovat sarjajoukkueita. 

Ne joukkueet kulkevat suvussa. Puolisoni kannattaa Fluminensea, jota kannattavat myös hänen isänsä, setänsä ja sisarenpoikansa. Naapurin perhe kannattaa Flamengoa. Minulla ei ole suosikkijoukkuetta, mutta omistan kaksi Fluminensen paitaa (mielestäni Tricolorin viininpunainen sopii minulle). 

 

Paita kulkee suvussa.

Vaikken ole jalkapallosta erityisen innoissani, tykkään tunnelmasta stadionilla. Sekin on tosin ollut jo vuosia murroksessa: jo ennen MM-kisoja kiellettiin oluen myynti niin Maracanãn kuuluisalla stadionilla kuin sen ympärillä ja lippujen hinnat ovat remontin jälkeen sitä luokkaa, että moni kannattaja jää kotisohvalle tai baariin television ääreen. Moni puhuu jalkapallon elitisoitumisesta.

Kun muutimme Suomeen, sain lahjapaketin naapurin mieheltä – siltä samaiselta, jonka huutoon ikkunan alla sunnuntaiaamuisin heräsin. Hän vannotti avaamaan paketin vasta Suomessa. Niin tein. Kortissa luki näin: Rakas Ira. Ota vastaan tämä kaunis lahja ja käytä sitä paljon.

Nyt minulla on siis vaatelaatikon pohjalla myös Flamengon paita, jollei puolisoni ole joskus huomaamattani vienyt sitä UFFin laatikkoon.

Tuskin on. Häntä kiinnostaa jalkapallossa enää lähinnä peladat.