sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Joka 11. minuutti*


Jos ei olisi käyttänyt huumeita...
Jos olisi pysynyt kotona...
Jos ei olisi pukeutunut sillä tavalla...

Haluaisin kirjoittaa niistä mustista feministeistä, jotka ottavat paikkansa ja haastavat sekä valkoisuutta että miehisiä valtarakenteita akateemisilla kentillä ja sosiaalisessa mediassa. Heitä on koko ajan enemmän.

Haluaisin kirjoittaa ystävästäni N:sta. N on julkisen koulun opettaja, musta nainen ja evankelisen kirkon jäsen. N argumentoi yhdenvertaisten ihmisoikeuksien puolesta ympäristössä, jossa ihmisoikeudet ovat monelle kirosana ja jossa hänen pitäisi monen mielestä etsiä itselleen mies ja keskittyä kotiin ja perheeseen – ja lakata kritisoimasta omaa kirkkoaan.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten machokulttuuriin tulee jatkuvasti uusia säröjä ja miten asenteet ovat muuttuneet parempaan jopa tämän kahdentoista vuoden aikana, jona Brasilia on kuulunut elämääni. Sillä ne ovat.

Mutta eivät läheskään tarpeeksi.



Machokulttuuri elää edelleen Brasiliassa, jossa on viimeinen viikko käyty keskustelua järkyttävästä tapauksesta, jossa 30 miestä (osa heistä itsekin alaikäisiä) raiskasi 16-vuotiaan tytön. Yksi miehistä oli tytön poikaystävä. Lisäksi tytöstä ladattiin sosiaaliseen mediaan video. Sitä kommentoitiin ja jaettiin laajasti, ennen kuin alkuperäinen otettiin pois.

Viikon aikana on sanottu paljon.

Niin järjestäytyneet kuin järjestäytymättömät feministit ja ihmisoikeustoimijat ovat tuominneet tapaukset ja vaativat laajempaa keskustelua naisiin kohdistuvan väkivallan ja raiskausten hiljaisesta hyväksymisestä – ja tietysti toimenpiteitä. Siitä hiljaisesta hyväksymisestä on lähtöisin esimerkiksi sanonta, jonka mukaan aviopuolisoiden riitoihin ei tule kenenkään sekaantua (em briga de marido e mulher ninguem mete a colher). 

Pastori Marco Feliciano tuomitsee järkyttävät tapaukset ”isänä ja aviomiehenä”, mutta ajaa silti parlamentin jäsenenä lakimuutosta, jolla heikennettäisiin raiskauksen uhrin tukea muun muassa julkisessa sairaanhoidossa. Hänen äänimääränsä oli São Paulon suurimpien joukossa.

Uhrin syyllistämistä on tämänkin tapauksen yhteydessä kuultu paljon. Huorat ja madonnat -ajattelu on voimissaan ja sitä pitävät yllä miehet ja naiset. Kun mies esimerkiksi pettää vaimoaan, naiset syyttävät tapauksesta usein toista naista, eivät aviomiestään. Miehet jakavat Whatsapp-ryhmissä kostopornoa kuin mitä tahansa pornoa. Brasiliassa ihmisten yksityisyydellä tai suostumuksella itseään koskevan materiaalin julkaisemiseen ei ole ylipäätään kovinkaan suurta merkitystä (vaikka aiheeseen liittyvää lainsäädäntöäkin on esimerkiksi alaikäisten osalta olemassa). Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö asiasta olisi seurauksia sille, jonka yksityisyyttä on loukattu.    

Tapausta tutkinut rikostutkija oli uhrin asianajajan mukaan kysynyt tytöltä, onko hänellä tapana harrastaa ryhmäseksiä. Asianajaja esitti rikostutkijan siirtämistä syrjään prosessista (ja sosiaalisessa mediassa ilmoitti näin tapahtuneenkin).

Moni on ollut hiljaa. Toivon sen kertovan järkytyksestä välinpitämättömyyden sijaan. Tiedän, että toiveeni ei kaikilta osin toteudu.

Brasilian raiskaustilastot ovat järkyttävää luettavaa. Niitä lukiessa on hyvä muistaa eräs seikka. Ne, jotka ovat yhteiskunnassa muutoinkin heikoimmilla, ovat heikoimmilla myös tässä asiassa. Jos esimerkiksi mainittu raiskauksen uhrin tukea heikentävä lakimuutos menisi läpi, se osuisi nimenomaan julkisen terveydenhuollon varassa oleviin köyhiin naisiin ja heistä suuri osa on mustia.

Tällaisen rakenteellisen rasismin lisäksi myös asenteet tekevät vahinkoa: valkoinen katse yliseksualisoi mustat. Valkoinen rikoksen uhri saa mediassa erilaisen kohtelun kuin musta. Jokainen voi tykönään miettiä, miksi esimerkiksi minä en ole koskaan Riossa liikkuessani kokenut sukupuoleni ja ulkonäköni perusteella saamaani huomiota uhkaavansävyiseksi tai pelottavaksi.

Tämän tapauksen uhri kiitti jälkeenpäin sosiaalisessa mediassa saamastaan tuesta. Hän kertoi pelänneensä tulevansa pahasti tuomituksi.

Entä ne 30 miestä? Muutamaa heistä on kuulusteltu ja päästetty sitten vapaaksi. Viikko tapauksen jälkeen presidentti Temer ilmoitti järjestävänsä kriisikokouksen.

Muutamaa viikkoa aiemmin, valtaan noustuaan hän lakkautti ihmisoikeuksista vastaavan ministeriön.


* Brasiliassa raiskataan nainen joka 11. minuutti.

torstai 26. toukokuuta 2016

Ajattelitko sä olevasi valkoinen ennen kuin tulit Brasiliaan?


Juttelin aamupalalla puolisolle siitä, että Veikka Lahtinen haastoi blogissaan valkoisia, rasismia vastustavia ihmisiä keskustelemaan valkoisuudesta ja sen tuomista ansaitsemattomista eduista. 

Tärkeä aihe itsessään ja tämän blogin kirjoittamisen osalta ihan erikseen - näen ja koen valkoisen ihmisen Rion ja Brasilian. Paljon jää sen vuoksi näkemättä, kokematta ja ymmärtämättä. Se, että Riossa suurin osa lähipiiriini kuuluvista ihmisistä on mustia tai tummaihoisia, tarjoaa kyllä tilaisuuksia kuulla toisenlaisia tarinoita, mutta itse asiaa se ei muuta. 

Ajattelitko sä olevasi valkoinen ennen kuin tulit Brasiliaan?
 
En muista enkä usko ajatelleeni. Lapsena ihonväri oli se yksi kynä liitulaatikossa enkä muista kenenkään kysyneen, että kenen ihonväri. Eikä myöhemminkään juuri ollut tilanteita, joissa kukaan tai mikään olisi saanut ajattelemaan, että oma ihonväri tuo vielä tässäkin maailmanajassa mukanaan erinäisiäkin etuoikeuksia. Paula Hämäläinen tarkastelee tätä osuvasti Canth Magazinessa:

”Istuin 12 vuotta Suomen PISA-voittajakoulutusjärjestelmän takaamalla penkillä, eikä esimerkiksi orjuuden todellista skaalaa saati sitä, miten perusteellisesti läntinen maailma siitä hyötyi ja hyötyy edelleen, käsitelty lainkaan.”

Tuon 12 vuoden lisäksi opiskelin itse vielä tutkinnon yhteiskuntatieteistä, mutta vaikka esimerkiksi taloudelliseen eriarvoisuuteen, demokratiaan ja globalisaatioon liittyvät kysymykset kiinnostivat jo silloin kovasti, rasismin historiaa ja sen vaikutusta näihin en muista luennoilla juuri käsitellyn. Ehkä valinnaisten kirjatenttien kautta siihen olisi voinut tutustua, en muista. Selvästi kiinnostukseni kohteet olivat silloin muualla. 



Haluaisin silti ajatella, että olisin ymmärtänyt joitain asioita aikuistuessani siinäkin tapauksessa, että äärimmäisyyksien maa Brasilia ei olisi heittänyt niitä kerralla kasvoilleni.

Tuo ”heittänyt kerralla kasvoilleni” on kyllä huono ilmaus. Sillä ei se mitenkään väkivaltainen tai kertaluonteinen kokemus ollut. Päinvastoin.

Posliininukke. Ihan kuin nukke. Niin kauniit silmät. Disney-prinsessa.

En ole vieläkään tottunut brasilialaiseen tapaan kommentoida toisen ihmisen ulkonäköä varsin suoraviivaisesti. Mutta jopa olemattomalla portugalillani oli helppo ymmärtää, että kaikki minun ulkonäkööni liitettävät määreet ovat positiivisia. Minun silmäni ovat kirkkaat (eivät siis tummat), hiukseni sileät ja ihoni vaalea. 

Minun näköisteni naisten ei esimerkiksi tarvitse suoristaa hiuksiaan saadakseen töitä. 

Taannoin tuoretta Miss Suomea kuvailtiin mediassa ”eksoottisesti kauniiksi”. Minua ei ole koskaan kuvailtu Brasiliassa eksoottisesti kauniiksi, sillä minunlaiseni ihminen on sielläkin normi. Minua ei kuvailla eksoottiseksi edes Magéssa, jonka väestöstä yli kaksi kolmannesta on tummaihoisia. 




Riossa ei voi unohtaa ihonväriään. Ei edes valkoinen ihminen. Mutta sielläkin valkoinen ihminen pystyy kyllä halutessaan kaikessa rauhassa jättämään asiaan liittyvän epäoikeudenmukaisuuden käsittelemättä. Niin vahvasti eriarvoisuus on pultattu yhteiskunnan rakenteisiin. 

Minua katsotaan ystävällisesti. Minulle puhutaan pehmeällä äänellä. Minun ei oletusarvoisesti tarvitse pelätä poliisia missään.

Etuoikeudet eivät useinkaan tarkoita syliin putoavia hedelmiä ja muita herkkuja. Paljon useammin ne ovat tiettyjen vaikeuksien poissaoloa.

Ne naiset, jotka tekevät töitä minimipalkalla tai jopa ilman työlainsäädännön turvaa, eivät yleensä ole samanvärisiä kuin minä. Ne nuoret miehet, joiden kuolemat unohdetaan seuraavaan päivään mennessä, eivät yleensä ole samanvärisiä kuin minä.  

Ja kääntäen: jos minun väriseni parikymppinen ihminen tekee rikoksen, hän on mediassa todennäköisemmin nuorukainen kuin epäilty. Maailmaa selittävät uutisankkurit ja heidän haastattelemansa asiantuntijat ovat myös Brasiliassa yleensä samanvärisiä kuin minä.

Minä olen Brasiliassa norminmukainen huolimatta siitä, että olen ulkomaalainen*. Tämän ajatuksen valossa yksi tämänaamuinen lausahdukseni kuulostaa jokseenkin typerältä:

Mutta välillä mun on Brasiliassa hankala erottaa, johtuuko oma etuoikeutettu asema siitä, että on valkoinen vai siitä että on ulkomaalainen.

Ei sitä oikeastaan ole yhtään vaikea erottaa. Riittää kun miettii asiaa hetken.



* Tummaihoisilla ja alkuperäiskansoihin kuuluvilla, köyhistä maista tulevilla ulkomaalaisilla sen sijaan on tästä hyvin erilaisia kokemuksia.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Asunto à brasileira, osa II

Jaahas, tässä sitä taas ollaan asuntoa etsimässä. Eräällä tutun tutulla olisi sellainen tarjolla, saimme juuri sähköpostiin valokuvia.

Mutta olisi tässä muutama kysymys.

1. Mitä sen vuokra olisi? Saimme kuvia niin huoneista, kylppäristä kuin näköalastakin. Hinnasta voidaan kuulemma keskustella sitten jos olemme kuvat nähtyämme kiinnostuneita. Koska meitä on kaksi, tilanteesta saatiin kaksi eri tulkintaa. Puoliso pohti, josko asunnon omistaja uskoo meidän hullaantuvan kuvien perusteella niin kovasti, että maksamme mitä tahansa. Minä taas mietin, josko hän miettii, että kenties asunto ei meille, Euroopassa asujille kelpaisi. Kummin tahansa, ei olisi eka kerta kun joku Riossa tekee hätäisiä oletuksia standardeista tai maksukyvystä taustan perusteella.

2. Kuinka paljon lisää joutuu maksamaan siitä, että ikkunat ovat rannalle ja Sokeritoppavuorelle? Eihän siitä kukkulasta arjessa varsinaisesti iloa ole. Vaikka olishan se huikean siistiä kattaa siskolle pöytä sellaisen ikkunan alle, mistä näkyy öinen sokeritoppa. Sisko haaveilee kyläilystä ja ruokapöytä on asunnossa ikkunan vieressä. Mutta sisko, entä jos vietäiskin sut semmoseen italialaiseen josta myös on tosi hieno näkymä Sokeritopalle?



3. Kuuluuko kuvissa esiintynyt kissa diiliin?

4. Haluanko asua puolentoista korttelin päässä ex-poikaystävän vanhempien kotoa? Tuskin hän enää vanhempiensa kanssa asuu (vaikka ei tuolla aina tiedä), mutta silti.

Aluehan on kiva, sellaisia vanhan keskiluokan uneliaita kortteleita joissa on hyvä nukkua ja josta pääsee helposti mihin tahansa päin Rioa.

Lähellä on muuten myös pitseria nimeltä Planalto, jonka nimi viittaa maan hallintoon. Pitsat oli siellä ainakin ennen nimetty ministeriöiden mukaan, halvin mozzarellapitsa oli nimeltään valtiovarainministeriö. Onkohan listaa nyt kutistettu kun presidentti Temer kajosi ministeriöiden määrään?

Vaan ei ole kuulunut vastausta vuokrasta. Mikä saa kysymään, että...

5. Onko brasilialainen tapa käyttää sähköpostia yhtään muuttunut vuodesta 2007? Ja jos ei, kestänkö sen?

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Leppoisan surullista musiikkia


Mitä tässä biisissä sanotaan? Mitä tuo sana tarkoittaa? Ai ei ole portugalia, mitä kieltä sitten? Kenestä tämä kertoo? Mihin tuo laulaja viittaa, kun se sanoo, että... 

Ilman musiikkia olisin oppinut Brasiliasta paljon vähemmän. Yksi useimmin käyttämistäni brasilialaisista verkkosivuista onkin nimeltään Letras. Kuten nimi kertoo, sieltä löytyy biisien sanoja.

Toisinaan musiikkia kuunnellessa sanat soljuvat vähän ohi, etenkin silloin jos se soi taustalla enkä tanssi tai muuten keskity. Useammin kuin kerran olen jälkeenpäin yllättynyt siitä, että kappale, jonka melodia yhdistyy mielessäni lähinnä leppoisiin, aurinkoisiin iltapäiviin ystävien kanssa kertookin jostain todella surullisesta asiasta - tai on todella vahvasti poliittinen.

Tässä muutama esimerkki.


Tämä kertoo lapsensa menettäneestä isästä.   



Tämä kertoo onnettomasta rakkaudesta - ja itsemurhasta.



300 anos. Bändi nimeltä Negritude Junior levytti kappaleen vuonna 1995,
kolmesataa vuotta vapaustaistelija Zumbin kuolemasta.


Jostain syystä nämä tällaiset kappaleet jäävät ajan mittaan kaikkein voimakkaimmin mieleen. Tuossa kepeyden ja painon yhdistelmässä on jotain, mikä menee ihon alle.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Kuusitoista askelta viisumiin

Taisin mainita, että saan pysyvän viisumin Brasilian suurlähetystöstä kahdessa viikossa. Noooooh, niin varmaan saankin, mutta tarvittavien paperien kanssa säätämiseen on mennyt vähän aikaa ja vaivaa, osin siksi että luulin olevani selvillä kaikesta olennaisesta, mutta enpä ollut.



Näin se meni.

1. Palautan Brasilian suurlähetystön verkkosivuilla mieleeni, mitä viisumiin vaadittiinkaan. En kuitenkaan tässä vaiheessa tajua lukea erikseen sitä sivua, joissa käsitellään esimerkiksi dokumenttien legalisointia. Sitä, että CPF-dokumentille on oma sivu, en edes huomaa.

2. Tilaan virkatodistuksen. Siinä pitää olla vanhempien nimet. Tiksaan sen ruudun. Sen saisi englanniksi, mutta päätän tilata suomeksi, sillä haluan käännättää sen portugaliksi, jotta voin legalisoida sen ja käyttää myös Brasiliassa CPF-kortin tietojen muuttamiseen (myöhemmin selviää, että suurlähetystö ei legalisoi käännöksiä).

3. Tilaan rikosrekisteriotteen.

4. Muistelen, että mulla piironginlaatikossa on tuoreita passikuvia. Ilahdun. Ne ovat kalliita, niitä saa kerralla turhan monta eikä niitä loppuja tarvitse juuri koskaan juuri mihinkään.

5. Aloitan sähköisen viisumihakemuksen täyttämisen Itamaratyn, Brasilian ulkoministeriön sivuilla. Se on ilahduttavan helppoa. Saan koodin, jolla hakemukseen voi palata.

Brasilian ulkoministeriö, Itamaraty.
 
6. Virkatodistus saapuu postissa. Siinä ei ole vanhempien nimiä. Saakeli. Muistan, että lomaketta täyttäessä se herjasi jostain tyhjästä kohdasta. Ne muut tiksatut kohdat varmaan tyhjenivät samalla kun palasin täyttämään sitä pakollista kohtaa.

7. Soitan ja kysyn asiasta. Mikäli virhe on minun, joudun maksamaan uudesta. Maistraatissa käydessä vahvistuu, että näin on. Pyydän uuden. Ei sentään tarvitse maksaa postikuluja. Kotimatkalla mietin, pitäisikö kuitenkin tilata toinen viisumia varten englanniksi, jotta leimausrumba olisi vähän selkeämpi. Asia jää roikkumaan. 

8. Lähetän viestin kääntäjälle. Tiedustelen kiireistä ja siitä, kauanko työssä kestäisi.

9. Myöhemmin suurlähetystön sivuja tarkemmin lukemalla selviää, että virkatodistus olisi kannattanut ottaa suoraan englanniksi, sillä täällä tehtyä käännöstä ei hyväksytä Brasiliassa. Onneksi en ehtinyt tilata sitä. (Selviää myös, että tästä on toisenlaisiakin kokemuksia, mutta virallisesti siis näin.) Näyttää myös siltä, että voin hoitaa CPF-dokumentin tietojen muutoksen suurlähetystön kautta.

10. Päätän olla tilaamatta enää yhtään paperia mistään ennen kuin olemme varmistaneet muutaman asian suurlähetystöstä.

11. Puoliso soittaa suurlähetystöön tarkistaakseen, mitkä kopiot he voivat ottaa, saammeko kaikki alkuperäiset dokumentit takaisin ja voinko hoitaa CPF-kortin tietojen muutoksen täältä. Saa toivotut vastaukset kaikkeen. Tästä eteenpäin kaikki svengaa.

12. Soitan ulkoministeriön laillistuspalveluihin ja tarkistan, tunnistavatko he oikeusrekisterikeskuksen leiman vai pitääkö rikosrekisteriote käyttää maistraatissa. Ei pidä.

13. Haen uuden virkatodistuksen, englanniksi. Se sujuu näpsäkkäästi ja aurinkoisella säällä on mukava pyöräillä. Miksi edes tilasin ensimmäisen verkosta?

14. Täytän viisumihakemuksen loppuun Itamaratyn sivuilla. Tulostan hakemuksen. Liitän siihen kuvan.

Ei tarvitse tulostaa koko hakemusta, sivu tunnistetiedoilla riittää. Kiva.

 
15. Hankin virkatodistukseen ja rikosrekisteriotteeseen ulkoministeriön leiman.

16. Vien ensi viikolla kaikki mainitut ja pari muuta dokumenttia Brasilian suurlähetystöön. Maksan käsittelymaksun.

***

Pessimisti ei pety, sanotaan. Tässä tapauksessa juuri pessimisti ja kaikkeen varautuja kuitenkin otti vähän turhia askeleita. Mutta maali häämöttää jo!

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Kenen juhlapäivä?


Toukokuun 13. on brasilialaisessa kalenterissa orjuuden lakkauttamisen muistopäivä. Sillä päivämäärällä vuonna 1888 prinsessa Isabel allekirjoitti orjuuden kieltävän lain.

Kelataan 128 vuotta eteenpäin. Ollaan Brasiliassa, jossa samalla päivämäärällä presidentti Temer nimesi ministereiksi pelkästään valkoisia miehiä joista suurin osa on miljonäärejä. Hallintoja ja hallituksia on 128 vuoden aikana ollut monenlaisia, mutta voitaneen sanoa, että valtasuhteissa ei ole tapahtunut kovin suuria muutoksia.

Mutta unohdetaan meneillään oleva poliittinen kriisi hetkeksi.  

Mustat aktivistit eivät juhli toukokuun kolmannentoista ympärillä samaan tapaan kuin marraskuun 20. päivä, jolloin kalenterissa on dia da consciência negra eli mustan tietoisuuden päivä. Jälkimmäisenä muistetaan orjuuden vastaisen taistelun sankaria, Zumbi dos Palmaresia (20.11. oli Zumbin kuolinpäivä), ja teemaan liittyviä tapahtumia on pitkin marraskuuta. 

Ennen Brasiliassa asumistani en tiennyt maasta paljoakaan. Ihonvärin merkitystä ja siihen liittyvän eriarvoisuuden syvyyttä ja ulottuvuuksia en valkoisena voi koskaan täysin ymmärtääkään. Tämän ymmärrysvajeen mittakaava alkoi hahmottua minulle juuri ensimmäisenä puolisoni kanssa viettämänäni mustan tietoisuuden päivänä, kun en aivan käsittänyt, miksi päivä oli monelle lähipiirissä niin merkittävä asia. Silloin en tiennyt edes sitä, että kyseinen päivä oli tullut kalenteriin vasta pari vuotta aikaisemmin.

Toukokuun päivä tuli kalenteriin pian orjuuden lakkauttamisen jälkeen. Toukokuun juhlapäivän keskiössä on prinsessa Isabel.

Marraskuun päivä on mustan kansalaisliikkeen työn tulos ja sitä on juhlittu vasta reilu vuosikymmen. Monet päivän tapahtumista on suunnattu erityisesti lapsille, jotta nämä saisivat aineksia positiivisen minäkuvan rakentamiseen.

Orjuuden ja rasismin historiaa ihollaan kantavat tekevät päivän kautta näkyväksi myös sen, miten sokaisevan valkoista historiankirjoitus on ollut. Ja on varmaan edelleen. 

Se sama historiankirjoitus osoittaa myös, kuinka ihonväri ja sukupuoli kietoutuvat toisiinsa ja määrittelevät, kenet tunnetaan ja ketä ei. Prinsessa Isabelilla on juhlapäivä ja Zumbin nimen tuntevat Brasiliassa nekin jotka eivät tunne historiaa, mutta kuinka moni tuntee vapaustaistelija Dandaran? Ja kuinka moni tuntisi, ellei Dandara olisi ollut paitsi rohkea taistelija, myös Zumbin vaimo?

Dandara oli ja on sikälikin poikkeuksellinen nainen, että hänen ulkonäköään, tai tarkemmin sanottuna kasvojaan ei tiettävästi ole kuvailtu missään. 

Toinen syy toukokuun juhlinnasta kieltäytymiseen on se, että Brasilia ei ole vuoden 1888 jälkeen tehnyt paljoakaan korjatakseen orjuuden aiheuttamaa historiallista epäoikeudenmukaisuutta.

Vuosi 1888 ei ole kovin kaukana. Isoäitini äiti Olga oli silloin kuusivuotias. Sekä isoäitini, isäni että minä olemme kasvaneet talossa, jonka Olgan vanhemmat viime vuosisadan alussa ostivat.

Jotkut brasilalaiset ovat kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä on muinaishistoria jolla ei ole nykypäivän kanssa mitään tekemistä.

in ajattelevat ihmiset ovat yleensä valkoisia.


"Jos Zumbi palaisi vaatimaan kruunuaan, 
lippuun tulisi 'järjestyksen ja edistyksen' lisäksi 
anteeksipyyntö."