Entäs lapsi?

Iso kuva tuntuu ensikatsomalta olevan täällä samanlainen kuin Suomessa: naimisiinmenon jälkeen alkavat kyselyt lapsesta, ekan lapsen jälkeen seuraavasta ja kolmannen kohdalla joku jo miettii, että eivätkö nuo lopeta.

Mutta huolimatta esimerkiksi siitä, että syntyvyys on Brasiliassa vain hieman Suomea korkeammalla tasolla, lapsettomuus tuntuu olevan täällä isompi tabu. Tämä koskee tahatonta, mutta myös ja etenkin vapaaehtoista lapsettomuutta.

Suomessa lähipiirissäni on useita ihmisiä, joiden lapsiluku on toivottua pienempi, tai joille lasten saanti on ollut pitkän odotuksen takana. Minulle oli siis varsin selvää, että lapsia ei niin vain tehdä jo ennen kuin kysymyksiä aiheesta alettiin joskus kolmenkympin korvilla kohdistaa minuun. 

Suomessa niitä kysymyksiä on kuitenkin aina kohdallani ollut paljon vähemmän kuin Brasiliassa. Läheisetkään ihmiset (jotka saavat puolestani asiasta kyselläkin) eivät välttämättä siellä ota asiaa puheeksi. Ja vähemmän läheistenkin kysymykset alkavat useammin sanalla "haluatteko" kuin "koska".

Täällä on toisin. "Haluatteko" skipataan (tarpeettomana?) ja siirrytään suoraan kysymykseen "koska", luultavasti miettimättä sen kummemmin kysymykseen liittyvää oletusta siitä, että kaikki pystyvät lapsia saamaan.

Ja kun lasta ei näy, suorapuheisimmat alkavat kysellä, että missä se on. Ja voin muuten kertoa, että "ei helvetti, unohdettiinko me taas kaksoset Heathrow'n kentälle" ei lopeta sitä keskustelua.

(Appivanhempiani rakastan muiden syiden ohella siksi, että he eivät ole *koskaan* tarjonneet näkemyksiään asiasta. Eivät kysymyksin, eivät oletuksin tai kannanotoin rivien välissä.)

Vuosia sitten yhdessä vähän vieraammassa illallisporukassa hermostuin suorasukaisiin uteluihin ja sanoin aika viileästi (ja hieman voimakkaammin kuin tuolloin ajattelin), etten halua lapsia lainkaan. Sitä seurannutta tunnelmaa on vaikea kuvailla. Vähän kuin olisin loukannut jotakuta porukassa tosi rumasti.

Jos lapsettomuus on tabu, niin vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole edes sitä. Sitä ei yksinkertaisesti tunnu olevan olemassa. Muistan kyllä lukeneeni pari vuotta sitten yhden artikkelin siitä, miten lapsetonkin elämä voi olla onnellista. Artikkeliin oli haastateltu useampaa vapaaehtoisesti lapsetonta naista (vai olikohan siinä pariskunnat?) ja sen punainen lanka tuntui olevan kuvailla, millä eri tavoilla nämä ihmiset ovat täyttäneet emotionaalisen tyhjiön elämässään...

Mutta ei kyselyistä välttämättä selviä helpolla vaikka lapsitoive olisikin, jos se toive ei vastaa odotuksia. Erääseen lapsitoivekysymykseen vastasin, että olen joskus miettinyt adoptiota. Hiukan  takellellen kysyjä halusi seuraavaksi tietää, enkö siis voi saada biologista lasta. Kun sanoin, ettei tällaista ongelmaa tiedossani ole, minulle ei selvästikään löytynyt sopivaa lokeroa.

Olen miettinyt paljon sitä, miten täkäläiset tahattomasti lapsettomat naiset kokevat aiheesta kyselemisen ja kysymyksiin sisältyvät ennakko-oletukset. Brasiliassa ihmiset nimittäin puhuvat usein henkilökohtaisista ongelmistaan paljon avoimemmin kuin Suomessa. (Itse en ole tätä tapaa koskaan omaksunut, sillä en oikein tiedä miten suhtautua siihen myötätunnon ja hyvää tarkoittavien neuvojen määrään.) 

En kuitenkaan ole varma, koskeeko tuo yleinen avoimuus myös lapsettomuutta. Tiedän esimerkiksi naapurieni, ystävieni ja ohuempienkin tuttavuuksien taloudellisista ongelmista ja parisuhdeongelmista, mutta tahaton lapsettomuus on hyvin harvoin pöydällä missään keskustelussa. Enkä tarkoita nyt siis sitä, etteikö joku haluaisi kertoa omasta lapsettomuudestaan juuri minulle, vaan sitä, etten muista juuri koskaan kuulleeni kenenkään esimerkiksi mainitsevan, että joku tuttu tai tutun tuttu kärsii asiasta, tai että televisiossa oli ohjelma aiheesta.

En tiedä, millaisia eroja ihmisten käsityksissä tai suhtautumisessa lapsettomuuteen (mikä sen syy onkin) tai lapsettomiin naisiin on esimerkiksi eri yhteiskuntaluokissa tai eri koulutustaustan omaavilla. Uskoisin että eroja on, mutten oman kokemukseni perusteella osaa sellaisia nimetä. Ja koska täytän tänä vuonna jo 36, omakohtaista kokemusta näistä tilanteista karttuu yhä harvemmin.

Sinänsä ironista, että nyt kun energia ei enää mene tunkeilevien kysymysten välttelyyn, minulla alkaisi olla halua keskustella aiheesta (tosin edelleen lähinnä yleisellä tasolla). Oma tietämättömyys alkoi myös tätä kirjoittaessa häiritä siinä määrin, että tästä täytyy nyt ottaa vähän tarkemmin selvää. Tässä tuntuu nimittäin olevan yksi sellainen teema, jossa en välttämättä edes tajua, mitä kaikkea en omalta paikaltani käsin näe.


Kommentit ovat aina tervetulleita ja nyt kiinnostaisi erityisesti se, jos ja kun jollain on täältäpäin kovin toisenlaisia tai muutoin kuvaa täydentäviä kokemuksia tai näkemyksiä. Sivusin aihetta myös helmikuussa.

Kun katu tyhjenee äkisti

Tänään puoliso lähti lounaan jälkeen käymään kaupassa. Ja onneksi lähti, sillä varttia myöhemmin olisi ollut myöhäistä.

Aamulla poliisi ampui toisella puolen metropolialuetta São Gonçalossa huumejengin pomon, jota oli jahdattu ympäri Rioa jo useampi kuukausi. Tästä etsinnästä olin nähnyt uutisia jo aiemminkin. En kuitenkaan ollut pannut merkille, että kyseinen rikollinen vaikutti nimenomaan Santo Amaron kukkulalla, jonka punaiset tiilitalot pilkottavat meitä vastapäätä olevien talojen takaa.

Rio poikkeaa monista muista kaupungeista siinä, että vauraatkaan alueet eivät ole täysin oma saarensa. Rio on vuorten ja meren välissä ja monen kalliin rantakaupunginosan yläpuolella kohoavilla rinteillä on faveloita. Ei kuitenkaan joka paikassa - muinaisheilani isä kertoi ostaneensa asunnon tietyltä alueelta nimenomaan siksi, että sen alueen lähistöllä ei faveloita ole.

Kun aikoinani saavuin ja tutustuin Rioon, opin pian, että se mikä on tavallista muualla Riossa, ei sitä Zona Sulilla ole. On vaikea kuvitella, että poliisi esimerkiksi rynnisi Zona Sulilla rikollisia etsiessään sisään ihmisten koteihin ja polkisi mennessään heidän oikeutensa jalkoihinsa samalla tavalla kuin faveloissa. On täysin mahdoton ajatus, että poliisi ampuisi Zona Sulin kaduilla umpimähkäisesti sinne tänne. Jos Zona Sulin kaduilla ylipäätään joku ampuu, se on uutinen. (Ja kun sanotaan Zona Sul, siihen ei yleensä lueta alueen faveloita.)

Loppuvuodesta 2005 vuokrasin vähän aikaa Zona Sulilla huonetta kaupunginosassa nimeltä Humaitá. Silloin erään poliisioperaation seurauksena kävi niin, että rikolliset kiipesivät läheiseltä Santa Martan kukkulalta alas ja ampuivat kohti läheistä poliisiasemaa. Seuraavana päivänä helikopterit pörräsivät taivaalla ja moni vältteli Santa Martan ohittavia busseja. Tapaus oli kovin poikkeuksellinen. Mutta kun poliisi myöhemmin aloitti UPP-ohjelman huumerikollisuuden kitkemiseksi, kukaan tuskin yllättyi siitä, että ohjelma aloitettiin Zona Sulilta.

Zona Sul on prioriteetti, Zona Sulilla poliisi ei salli sitä mitä muualla. Sitäkin enemmän yllätyin tänään, kun puolisoni kertoi ehtineensä juuri ja juuri käydä kaupassa ennen kuin niiden ovet yksi toisensa jälkeen suljettiin.

Toque de recolher kääntyy ulkonaliikkumiskielloksi, mutta täällä sillä tarkoitetaan huumejengin käskyä sulkea alueen kaupat ja muu liike-elämä. Se on eräänlainen ei-vapaaehtoinen surun tai kunnioituksen osoitus. Ihmisten liikkumista sillä ei sinänsä rajoiteta, mutteivät tyhjähköt kadut varsinaisesti päiväkävelylle kutsu, vaikka poliisi lisäsikin käskyn jälkeen partiointia alueella.

Meidän arkeemme tämä ei juurikaan vaikuta (huomenna palataan normaaliin), kun jääkaappikin on täynnä. Mutta esimerkiksi tämän rakennuksen ovimies on konfliktista huolissaan, sillä hän asuu Santo Amarossa.

Riossa niin sanottu normaali arki on valitettavasti etuoikeus. 

Gringan keittiössä

Törmään täällä kokatessani aika usein johonkin näistä kolmesta:

1. Täältä ei löydy kaikkia aineksia, joita lemppariresepteihini tarvitaan. Tai sitten ne ovat tolkuttoman kalliita. Pitää soveltaa.

2. En tunne monia täkäläisiä raaka-aineita enkä esimerkiksi tiedä, miltä kypsä kärsimyshedelmä näyttää ja tuntuu. Tarvitsen ostoksilla apua.

3. Kaasu-uuni. Meillä ei ole uunissa lämpömittaria ja vaikka olisikin, niin miten juuttaassa se pidetään miedossa lämpötilassa, jos vipu ei taivu pienemmälle?

Näistä johtuen en koskaan kokeile uutta reseptiä tilanteessa, jossa sen on *pakko* onnistua. Mutta myöskin näistä johtuen olen löytänyt valtaisan ilon kokeilevasta kokkailusta - ja onnistumisen tunne on tällaiselle keskinkertaiselle mutta uteliaalle keittiöihmiselle huikea. Sitä paitsi ruoka tuo ystävät paikalle lyhyelläkin varoitusajalla.

Kokkailuni alkaa yleensä siitä, että googlaan usemman reseptin haluamastani ruoasta tai leivonnaisesta. Samalla saan käsityksen siitä, mitä aineita voi tarvittaessa jättää pois - ja jos en saa, niin googlaamalla selvitän, millä mitäkin voi korvata. Arvostan suuresti ohjeita, joissa kerrotaan, onko esimerkiksi sitruuna mukana maun vuoksi vai siksi, että se vaikuttaa vaikkapa marengin rakenteeseen.

Tämä Suolaa & hunajaa -blogin pavlovaohje oli sellainen. En ollut ikinä tehnyt pavlovaa enkä enää muista, mistä ajatus eilen pälkähti päähäni, mutta kun pälkähti, niin tehtävä oli. Innostuin erityisesti siitä, että ohjeeseen kuuluu kärsimyshedelmäkastike - kärsimyshedelmä on yksi lemppareistani, mutten jostain syystä ole koskaan käyttänyt sitä itse kokatessani mihinkään. 

Kaupassa aloitimme hedelmäosastolta. Poimimme koriin mansikoita, papaijan (ei sitä vähän päärynää suurempaa vaan pidemmän mötkön joka täällä kulkee nimellä mamão bahia) ja rypäleitä. Puoliso valkkasi kypsän kärsimyshedelmän. Ohjeessa se kehotettiin keittämään siirapiksi, mutta itse olin jo päättänyt makeuttaa sen kondensoidulla maidolla.

Kerma (ja maitotuotteet noin ylipäätään) on täällä yksi niistä jutuista, jonka kanssa joutuu soveltamaan. Ainakaan Magésta ei löydy vaahtoutuvaa kermaa muuten kuin valmiiksi makeutettuna. Ruoanlaittoon käytän usein creme de leite -nimellä myytävää makeuttamatonta tuotetta, mutta se taas ei vispaudu. Koska Philadelphia-juusto on kallista, päätin kokeilla vaahtoutuvan ja vaahtoutumattoman kerman yhdistelmää.

Valkuaisten kieppuessa yleiskoneessa uuni lämpeni. Anopin kaasu-uuni on uudehko ja sen vivusta löytyy summittaiset lämpötilat, mutta pieninkin niistä on 150 - 180 astetta. Ja koska vipu ei käänny pienemmälle, ei ollut vaihtoehtoa. Muistelin kyllä, että uunin kylkeen merkatut arviolämpötilat ovat yläkanttiin, mutta päätin silti availla uunin luukkua silloin tällöin.

Marengin kuivuessa pilkoin hedelmät salaatiksi ja lirautin kärsimyshedelmän sekaan kondensoitua maitoa. Ja sitä ei muuten paljoa tarvitakaan, vaikka kärsimyshedelmä on kypsänäkin kirpakka.

Olin jakanut marengin kahdeksi kiekoksi. Uuni oli luultavasti niille liian lämmin, sillä jo reilun puolen tunnin jälkeen haarukka kopisi kokeillessa niiden kuoreen. Annoin niiden kuitenkin kuivua liekin kanssa vielä toisen puoli tuntia, minkä jälkeen sammutin uunin ja jätin marengit sinne vielä puoleksi tunniksi.

Lopputulos jännitti tosi paljon, sillä kaikissa lukemissani ohjeissa korostettiin mietoa lämpöä ja tuntikausien kuivatusta, mutta syystä tai toisesta marengista tuli oikein hyvä: rapsakkakuorinen ja sisältä sitkeähkö.

Vieraat tykkäsivät kovasti, mutta omaan makuuni kermamössöstä tuli vähän liian makea. Ensi kerralla laitan vispautuvaa kermaa suhteessa vähemmän tai jätän sen kokonaan pois ja käytän pelkkää creme de leiteä, jonka sitten makeutan itse. Creme de leite ei siis ole rakenteeltaan nestemäistä, vaan vähän samanlaista kuin paksuhko jogurtti.

Kärsimyshedelmä toi makeaan pavlovaan aivan mahtavan twistin ja melkein mieli tekisi liruttaa se muiden hedelmien päälle kokonaan makeuttamatta. Omaan suuhuni kirpeys sopisi, mutta makealle persot brasilialaiset saattaisivat jättää lautaselle.

Juhlin reilun kuukauden päästä synttäriäni. Arvatkaa mitä siellä tarjotaan :)

Entä nyt, Rio?

Se oli siinä, takaisin töihin.

Näin tokaisi anoppini, kun Ranska jalkapallon vuoden 2006 MM-kisoissa pudotti Brasilian jatkosta. Takaisin arkeen.

Muistin tuon hetken, kun luin Guardianin jutun siitä, miten Rio on nyt, isojen megatapahtumien isännöinnin (Rio +20, jalkapallon MM-kisat, olympialaiset) jälkeen palaamassa normaaliin. 

Lähikuukausina ja vuosina nähdään varmasti monia arvioita siitä, mikä lopulta on tapahtumien kaupunkiin jättämä perintö. Tokion kisojen alla ulkomaiset toimittajat kenties raportoivat, minkäpituista ruohoa Rion kisapaikat kasvavat.  

Jalkapallon MM-kisojen aikaan kirjoitin, että kisat olivat jo ennen päättymistään muuttaneet Rioa niin, että toisin kuin vielä joitain vuosia aiemmin, lapset ja nuoret kasvoivat nyt maailmassa, jossa politiikasta puhuttiin arjessa. Sittemmin olen kuitenkin pohtinut, mikä oli kisojen merkitys ihmisten poliittisessa aktivoitumisessa. Mitä ja kuinka paljon olisi tapahtunut ilman kisojakin?

Heinäkuussa kirjoitin, etten tänne palattuani oikein saanut olympialaisista kiinni. Se mitä televisiossa ja lehdissä näin, tuntui kovin irralliselta siitä, mitä näin ja koin arjessa. 

Mistä on kyse, kun yhä useampi tummaihoinen nainen jättää hiuksensa suoristamatta? Kun kuulen sanan feminismi melkein päivittäin? Kun yhtäkkiä kaikkialla mihin katson tunnutaan tekevän jotain ympäristön hyväksi? Kun kansalaisyhteiskunta puhuu keskenään vuodesta 2017 samaan aikaan kun kaupunki on täynnä ulkomaalaisia toimittajia?

Rio tuntuu muuttuneen. Paljon on muuttunut siitä, kun täällä ensimmäistä kertaa asustelin (2004), mutta jonkin verran myös viime vuodesta. 

Mikä kaikki tähän on tuonut? Mitä kehityskulkuja uutisia hallinnut jatkokertomus megatapahtumista (ja viime kuukausina politiikan ylätasosta) on jättänyt varjoonsa? Mitä riolaiset ovat puuhailleet kellarissa keskenään sillä aikaa, kun maailma bailasi heidän olohuoneessaan? 

Entä nyt, kun megatapahtumien järjestäminen ei enää aseta kerronnalle raameja? Kun uutisiin mahtuu taas enemmän? Ketkä ponnistavat esiin, ketkä onnistuvat määrittelemään agendoja?

Se hetki, ennen kuin menneen jättämä tyhjä tila täyttyy uudella, se on tavattoman kiehtova. Sillä hetkellä moni suunta on mahdollinen. 

Ja juuri sitä hetkeä Rio nyt elää.

Vaaleanpunaista elämää

Kun ensimmäisen kerran kokeilin 99-sovellusta Riossa, tilaukseni ponganneen taksin kuljettaja sattui olemaan nainen. Ilahduin, sillä naisia näkee täällä taksin ratissa aika harvoin.

Ilahduin vielä uudelleen, kun kuski kertoi, että käyttämäni 99-sovelluksen lisäksi Riossa on tarjolla toinenkin sovellus, Taxi Rosa eli vaaleanpunainen taksi. Sen ovat perustaneet naiskuljettajat ja sen kautta tilatun auton kuljettaja on aina nainen. Asiakas sen sijaan saa olla mitä tahansa sukupuolta.

Pyysin kyydin päätteeksi kuljettajani käyntikorttia, jotta voisin jatkossa soittaa suoraan hänelle. En yllättynyt, kun hän kertoi korttiensa päässeen loppumaan. Samana iltana latasin puhelimeeni Taxi Rosa -sovelluksen.

Innostuin sovelluksesta lähinnä siksi, että voin sitä kautta tukea siskoja kovin miesvaltaisella alalla. Mutta sovelluksen suosio ei perustu niinkään tällaiseen naisten väliseen solidaarisuuteen, vaan siihen, että seksuaalinen häirintä ja ahdistelu on iso ongelma ja sitä tapahtuu myös takseissa.

Positiivista on se, että asiasta puhutaan koko ajan enemmän ja se tuomitaan yhä useammin.

Tässä taannoin ohitimme katumarkkinoilla porukan, jossa häirinnän kohteeksi joutunut nainen seurueensa tukemana läksytti rasvaisen kommentin heittänyttä ohikulkijaa. Hetken päästä mies luikki ohitsemme mutisten, että hemmetti kun nykyään ei saa mitään sanoa.

Niin, näin se tosiaan nykyään on, hihkaisi ystäväni hänen peräänsä.

Mutta matkaa riittää.

Puolisoni kanssa yhdessä liikkuessamme ohikulkijat eivät ikinä kommentoi ulkonäköäni mitenkään. Mutta jos saisin yksin liikkuessani realin jokaisesta kommentista, minulla olisi varaa ajaa puolet matkoista taksilla.

Aina kommentit eivät ole rasvaisia, itse asiassa käytetyt sanat ja ilmaukset ovat täällä omalla kohdallani aika harvoin olleet seksuaalissävytteisiä. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että olen valkoinen - etenkin monilla tummaihoisilla naisilla on asiasta hyvin erilaisia kokemuksia.

Ihailevalla ja rasvaisella kommentilla on tietysti eroa, mutta etenkin hiljaisella kadulla kävellessä ne sinänsä harmittomatkin kommentit muistuttavat siitä mahdollisuudesta, etteivät ne jäisikään kommenteiksi. Sillä siitä mahdollisuudesta muistuttavat paitsi rikostilastot, myös muissa yhteyksissä toistetut seksistiset asenteet.

Myös täällä kysytään, mitä raiskauksen uhrilla oli päällä. Myös täällä puhutaan "meidän" naisista. Myös täällä naisten ulkonäköä käsitellään mediassa eri tavalla kuin miesten.

Toivon että Taxi Rosa on tulevaisuudessa tarpeettomuudessaan järjetön sovellus. Suututtaa tällainen maailma, jossa sille on markkinat. Ja näyttää tosiaan olevan: sen jälkeen kun Taxi Rosasta oli ollut useampi juttu mediassa, sain 99-sovellukselta kyselyn sähköpostiini.

Siinä kysyttiin asiakkailta, parantaisiko palvelun laatua esimerkiksi se, että tilatessa voisi valita naisen kuljettajaksi.


Naisiin kohdistuvasta väkivallasta kirjoitin aiemmin täällä. Mafalala-blogissa taas pohdittiin hiljattain seksismiä ja naisten keskinäistä solidaarisuutta siihen puuttumisessa.

Brasiliassa olen useammin hiljaa

Usein kun istun sellaisessa paikassa, josta iso määrä ihmisiä kulkee ohi, vaikka rautatieasemalla, nappaan katseellani kiinni jostakusta. Mietin kuka hän on, mistä tulossa, minne menossa, millainen päivä hänellä on, mitä hän toivoo elämältään, millainen perhe hänellä on. Ja ennen kuin ehdin ajatuksissani kovin pitkälle, tämä ihminen on jo kadonnut vilinään.

Ohitseni kävelee satoja ihmisiä, joiden elämästä minä en tiedä mitään. Tunnen itseni tosi pieneksi.

En sillä tavalla pieneksi, ettei minulla tai millään mitä teen olisi mitään väliä. Vaan sillä tavalla, että muistan, miten vähän tiedän ja miten vähän näen. Ja että paljon jää näkemättä, vaikka miten tarkasti yrittäisin katsoa. Että usein en edes tiedä, mihin kaikkialle voisin katsoa.

Olen sahannut täällä bussilla, metrolla, lautalla ja junalla metropolialueen poikki ja halki. Olen löytänyt ystäviä ja saanut perheenjäseniä sekä joitain pinnallisia tuttavuuksia eri-ikäisistä ihmisistä erilaisilta asuinalueilta, etnisyyksistä, sosioekonomisista asemista, sukupuolista ja uskonnoista.

Olen elänyt Riossa ja Rioa persaukisena vastavalmistuneena asukkaana, lyhyelle lomalle vakituisesta työsuhteesta tulleena. Tyttöystävänä, perheenjäsenenä, opettajana. Ulkomaalaisena, suomalaisena, valkoisena, naisena. Sydän särkyneenä, onnellisempana kuin koskaan.

Olen uusissa ympäristöissä ja porukoissa mieluiten hiukan sivussa ja kuuntelen ennemmin kuin puhun itse. Niin on ollut myös Rion ja riolaisten kanssa. Ja koska en vieläkään tunne tätä paikkaa ihan omakseni, kuuntelen ja kyselen edelleen aika paljon enemmän kuin puhun. Joskus vetäydyn ikään kuin autopilotilla niin paljon, että se harmittaa itseänikin, mutta useimmiten olen innoissani kaikesta siitä, mitä kuulen ja opin.

Olen joskus vitsaillutkin, että kaikkein eniten opin Riosta ja brasilialaisista silloin, kun jo ymmärsin portugalia hyvin, mutten vielä puhunut sitä kovin sujuvasti itse.    

Mutta pienuuden ja oppimisen kokemusten lisäksi vuosien varrella on käynyt joskus niinkin, että tämä paikka ja ihmiset ovat alkaneet tuntua tutuilta. Että yhä harvempi asia yllättää tai saa kysymään. Että selitys on valmiina kielen päällä silloinkin, kun joku muu vielä sattuu yllättymään, kysymään tai pohtimaan.

Mutta sitten käy taas niin, että jossain ruuhkabussissa, lautalla, jonossa pysähdyn katselemaan ihmisiä. Onneksi käy.

Pelottaa sellainen ajatus, että jonain päivänä kysymysten tilalla olisi vain tyyni varmuus kaikesta.

Etten enää muistaisi kuunnella.

Aurinko nousee João Pessoassa

Natalin jälkeen bussi vei João Pessoaan. Se on paitsi Paraiban osavaltion pääkaupunki, myös Amerikan mantereen itäisin kaupunki - siitä otsikko. Kun Natalissa (tai oikeammin viidenkymmenen kilometrin päässä sieltä, Maxaranguapen kaupungissa) ihmeteltiin Afrikkaa lähinnä olevaa kulmaa, nyt filmille tallentui Ponta dos Seixas, joka siis on tämän mantereen itäisimmän pisteen itäisin piste.

En muuten koskaan ole ymmärtänyt sellaista maiden bongailua, siis sitä että halutaan käydä jonkun maan rajojen sisällä vain jotta on tullut käytyä siellä. Mutta kun puhutaan itäisimmistä, pohjoisimmista, korkeimmista ja niin edelleen, olenkin yhtäkkiä tavattoman kiinnostunut. Kaikilla meillä on juttumme, näköjään.

Emme tienneet João Pessoasta etukäteen oikein mitään, joten laitoimme Facebookiin päivityksen, jossa kyselimme mahdollisten tutuntuttujen perään. Sellainen löytyikin, sattumalta vieläpä matkailualan yrittäjä jolla on vuosien kokemus oppaana toimimisesta. Jo seuraavana aamuna hän nouti meidät aamupäivän mittaiselle kierrokselle.

Heti selvisi, miksi emme ole kuulleet João Pessoasta yhtä paljon kuin muista koillisen kaupungeista. Oppaamme mukaan kaupunki ei erityisesti panosta matkailunedistämiseen, vaan sinne päädytään yleensä jonkun vinkistä. Sitten ihastutaan ja kerrotaan jollekin toiselle.

Omien intressieni pohjalta lisään yhtälöön myös sen, että João Pessoa sijaitsee Natalin ja Recifen välissä. Pintaraapaisumme perusteella valitsisin rantoja etsiessäni Natalin ja kulttuuria sekä historiaa hamutessani Recifen. Mutta jos haluaa yhdistää lomaansa kaikki nuo elementit siistissä ja suhteellisen rauhallisessa paikassa, João Pessoa on erinomainen vaihtoehto.

Saamme ajelulla yleiskuvan kaupungista: miksi tuuli löytää tiensä kaupungin keskustaan asti (rantaan ei ole enää vuosikymmeniin saanut rakentaa kovin korkeita taloja), missä rikkaat ja trendikkäät juuri nyt asuvat (eivät rannalla, vaan hieman ylempänä) ja miksi siihen itäisimpään pisteeseen ei kannata kävellä rantaa pitkin (koska on olemassa riski, että rinne rannan vieressä vyöryy alas).

Matkalla Ponta dos Seixasiin näemme pari arkkitehti Oscar Niemeyerin suunnittelemaa rakennusta. Olen joskus miettinyt, että pitäisi tehdä Niemeyerin töistä excel-taulukko jotta muistaisin lisätä ne aina reissujen ohjelmaan, niitä kun on ympäri maailmaa (Brasilian ulkopuolella YK:n päärakennus lienee yksi tunnetuimmista).

Kaupungin historiallisessa keskustassa sijaitseva Centro Cultural São Francisco päätyi suosikkieni listalle. Kulttuurikeskukseksi muutetusta barokki-rokokoo -tyylisestä kirkosta löytyi useampikin näyttely, mielestäni jännin niistä oli tämä auton osista rakennetuista patsaista koostuva.

Oppaamme vinkkasi meille myös lounaspaikasta rannalla (grillattua kalaa) ja muistutti, että vaikka tarjoilijat saattavat toisin väittää, annoksista riittää yleensä kahdelle.

En tiedä kuinka monelle on tuttua se, että portugalilaisten lisäksi myös hollantilaiset halusivat siirtomaavallan aikaan osansa Brasiliasta. Koillisessa hollantilaisten vaikutus tuli vastaan monesti, esimerkiksi linnoitusten ja uskontojen historiassa. João Pessoan naapurikaupunki Cabedelossa sijaitseva, Paraiba-joen suuaukkoa vartioiva Santa Catarinan linnoitus nimettiin hollantilaisten toimesta uudelleen. Recifessä, Amerikan mantereen ensimmäisessä synagogassa taas opimme muun muassa sen, että juutalaisten elämä oli hollantilaisten valtakaudella vapaampaa.

Ehkä linnoitusta enemmän Cabedelo on kuuluisa auringonlaskustaan. Jacarén rannalla aurinko laskee Paraiba-joen taakse samalla kun rannan ohi lipuu vene, jossa mies soittaa saksofonilla Ravelin Boleroa. Näin on ollut jo vuosien ajan joka ilta. Vähemmän runollista meininki on siinä rannan baarissa, jossa soitetaan forró-versioita vanhoista hiteistä, kuten Killing me softly...

João Pessoassa (ja myöhemmin kaikissa muissakin kaupungeissa) huomaamme rannikon pääkaupunkien välisen kilpailuasetelman ja ennakkoluulotkin. Erään taksikuskin mukaan João Pessoa on kyllä oikein turvallinen paikka, mitä nyt jotkut Recifestä ja Natalista tulleet retkut aiheuttavat ongelmia. Hetken päästä hän myöntää rikollisuutta kyllä olevan omasta takaakin.

Turvallisuus puhuttaa reissun mittaan. Tiedämme rikollisuuden kasvaneen koillisessa viime vuosina, muttemme tiedä tarkalleen, millaisesta rikollisuudesta on kyse ja kuinka paljon se vaikuttaa esimerkiksi siihen, onko kaduilla liikkuminen tai julkisen liikenteen käyttö turvallista. Siksi kysymme asiasta joka paikassa taksikuskeilta, majatalojen työntekijöiltä ja muilta tapaamiltamme ihmisiltä.

Pääsääntöisesti meille vastataan kaupunkien olevan turvallisia. Julkisen liikenteen käytöstä kysymme aina erikseen. Ja siinä missä Helsingissä asuminen vaikuttaa käsitykseen kalliista, Riossa asuminen vaikuttaa käsitykseen turvallisuudesta. Niinä harvoina kertoina kun joku sanoo aihetta varomiseen olevan, kysymme, mitä tarkalleen pitää varoa, taskuvarkaitako, vai aseellisia ryöstöjä ja harhaluoteja. Kertaakaan kukaan ei missään sano, että noista jälkimmäisistä pitäisi huolehtia, joten liikumme suhteellisen huolettomasti. Mutta jos olisin liikkunut jossain pimeällä yksin, olisin varmasti miettinyt asiaa enemmän.

Kaiken kaikkiaan João Pessoa vaikuttaa kaupungilta, jota suosittelisin sellaiselle lapsiperheelle, joka haluaa yhdistää rantalomaan vähän historiaa ja kulttuuria.

Itse voisin muuttaa sinne vaikka asumaan.


Tämä tarina oli osa Linkulla koillisessa -sarjaa. Muut osat voit lukea täältä.

Miksi opiskelen?

Joskus viime vuonna havaitsin, että olo alkoi töissä käydä aika mukavaksi. Homma oli tukevasti hallussa, juuri mikään ei jännittänyt, asiat sujuivat ja yllätyin liian harvoin.

Tähän ikään mennessä olen jo oppinut, että mukavuusalueelle päätyminen johtaa kohdallani ensin pitkästymiseen ja sitten turhautumiseen. Siksi tuosta havainnosta käynnistyi suunnilleen puolen vuoden pohdinta siitä, mitä tehdä asialle.

Opintovapaa kävi mielessä, mutta se ei ollut ensimmäinen suunnitelmani. Ensinnäkään en keksinyt, mitä haluaisin opiskella (eikä vapaan hakeminen vain hengailun mahdollistamiseksi kiinnostanut). Ajatus kokonaisesta toisesta tutkinnosta ei myöskään innostanut ja avoimessa suoritettavia perusopintoja kohtaan taas tunsin syvää epäluuloa - ajattelin niitä tieteenalasta riippumatta lähinnä pintaraapaisuna.

Kesken pohdintojeni töissä tuli toinen paikka auki, mutta uudenkaipuusta huolimatta jätin lopulta hakematta. Se paikka ei tuntunut omalta. En kuitenkaan osannut silloin (enkä osaa vielä nytkään) kovin tarkasti kuvailla, millainen tehtävä tuntuisi - ja tästä päättelin, että tauko, tavalla tai toisella järjestettynä, on tarpeen.

Aloin puhua asiasta yhä usemman ystävän ja tutun kanssa. Mietin pariakin ainetta, joista olen matkan varrella ollut kiinnostunut, mutta jokin niissä ei vain enää tuntunut klikkaavan. Kiinnostavienkin sisältöjen kohdalla takaraivossa nakutti kysymys siitä, ovatko nämä sellaisia juttuja, joita vielä viiden tai kymmenen vuoden päästä haluan pohtia.

Kävin lopulta avoimen yliopiston tarjonnan aine aineelta läpi. Aikuiskasvatustieteen kuvaus alkoi kuulostaa järkevältä. Koulutan työssäni paljon ja tykkään siitä kovasti, joten näissä pohdinnoissa yhdistyisi sekä aiempi tekeminen että jokin sellainen, mitä myös tulevaisuudessa haluan tehdä.

Mutta vielä puuttui toinen aine.

Tulin kerran jonkun muun höpinän ohessa jutelleeksi tästä myös eräälle yliopistolla työskentelevälle tutulle. Taisin kertoa jotain epämääräistä toiveistani käsitellä demokratiaan, yhdenvertaisuuteen ja osallistumiseen liittyviä kysymyksiä kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta, mutta ilman nykyisen työni siihen tuomaa kehikkoa. 

No sosiaalipedagogiikkahan olisi yksi vaihtoehto.

Sosiaalipedagogiikkaa on tarjolla vain Kuopiossa, mutta jo keväällä oli ennakkotieto mahdollisuudesta suorittaa tulevana lukuvuonna perusopinnot Avoimen yliopiston verkko-opintoina.

Mitä enemmän opintojen kuvauksiin tutustuin, sitä järkevämmältä näiden kahden aineen yhdistelmä alkoi tuntua, sekä aiempien opintojeni että suurin piirtein kaiken tähänastisen työkokemukseni näkökulmasta. Lisäksi erityisesti sosiaalipedagogiikka näytti tarjoavan aineksia sellaiseen yleisluontoiseen pohdintaan, joka minua kiinnostaa sekä töissä että niiden ulkopuolella. Demokratia, eriarvoisuus, oikeudenmukaisuus, kansalaistoiminta ja sensellainen.

Hain ja sain opintovapaan.

Kuten tekstistä ehkä läpi kuuluu, varsinkin aluksi ajatukseni opinnoista oli varsin välineellinen. Mutta mitä pidemmälle ensimmäinen tenttikirja etenee ja mitä enemmän käyn läpi tulevia kursseja, sitä enemmän muistan, miten ihanaa on opiskella myös ihan vain tiedon ja ymmärryksen itsensä vuoksi.

Vielä heinäkuussa olin huolissani siitä, saanko tästä vuodesta tarpeeksi irti. Enää en. En vielä tiedä, mitä tästä vuodesta jää käteen, mutta jotain tosi kiinnostavaa se varmasti on.

Vinkki Brasilian matkaajille: 99

Saavumme João Pessoaan iltapäivällä. Bussiaseman pitkästä taksijonosta ei löydy yhtään sellaista autoa, joka hyväksyisi kortilla maksamisen, mikä on reissumme aikana pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Joka jonosta löytyy kuitenkin aina joku, joka tietää sen yhden kuskin, jolta maksupääte löytyy, niin täälläkin. Hetken päästä meille jo viitotaan pienen aukion toiselta puolelta.

Korttimaksujen hyväksyminen ei Brasiliassa satunnaisesti kadulta napatussa taksissa ole itsestäänselvyys. Maksupääte on tietysti kuskille maksullinen, sitä paitsi moni haluaa tai tarvitsee rahan heti. Välityspalvelujen kautta tilattavissa takseissa maksupääte usein on, mutta vieraassa kaupungissa ollessa pitäisi ensin selvittää jonkun välityspalvelun numero.

Me tilasimme reissussa auton useimmiten 99-sovellusta käyttämällä. Se on turistille tosi näppärä, sillä sovellus toimii useissa kaupungeissa ja mikä meille tärkeintä, jo tilatessa voi valita maksutavan ja pidemmän päälle siten säästää luottokorttinostojen nostopalkkioissa.

99-takseissa istuessamme luulimme hetken jo, että yrmeät ja/tai turistia vedättävät taksikuskit ovat historiaa, mutta etupenkiltä kerrottiin, että koska joka matkasta jää jälki ja kuljettajat voi arvioida samaan tapaan kuin Überissä, ei sovellus houkuttele niitä, joiden toiminta ei kestä lähempää tarkastelua. Sama muuten toimii toiseenkin suuntaan: myös kuljettajalle sovelluksen kautta tilattu kyyti on kadulta poimittua satunnaista asiakasta turvallisempi vaihtoehto.

Myöhemmin selvisi, että kaikki taksikuljettajat eivät halutessaankaan voi ottaa sovellusta käyttöön, sillä mukaan hyväksyttyjen autojen pitää esimerkiksi olla vuosimallia 2012 tai uudempia. Ja tietysti myös kuljettaja tarvitsee sovellusta varten älypuhelimen yhteyksineen. Itselleni kyllä kelpaisi vanhempikin auto ja siten isompi määrä potentiaalisia autoja.

Jokaiselta 99-kuskilta saimme myös evästyksen kadulta napattavien taksien käyttöön. Meille kerrottiin esimerkiksi, milloin kyseisessä kaupungissa saa ajaa kalliimmalla kakkostaksalla (esimerkiksi Recifen ja Olindan välillä kakkostaksalle saa vaihtaa kaupungin rajaa ylittäessä, mutta sillä ei saa ajaa koko matkaa).

Emme lopultakaan tarvinneet taksia reissun aikana kovin usein, mutta kokemukset olivat järjestään hyviä. Taidan ottaa 99:n käyttöön myös Riossa, sikäli kun täällä nyt taksia ylipäätään käytän.

(Lahdessa vietetystä lapsuudesta ja nuoruudesta kertoo muuten se, että on mahdotonta kirjoittaa luku 99 ajattelematta Simoa Vaatehuoneelta, hei.)

Päivitys: ensimmäisen Riossa tilaamani 99-taksin kuljettaja sattui olemaan nainen. Hän kertoi, että on olemassa myös toinen sovellus, nimeltään Taxi Rosa. Se toimii Riossa ja sen kautta tilatun taksin kuljettaja on aina nainen.


Tämä tarina oli osa Linkulla koillisessa -sarjaa. Muut osat voit lukea täältä.

Pussillinen munuaispuun epähedelmän siemeniä, kiitos!

Koillisen retkellä eräällä vihannestorilla kierrellessä vastaan tuli tällainen.

Kuvassa on cashew-puun hedelmä.

Siitä muistui mieleeni, kuinka Brasiliassa ensi kertaa asuessani kummastelin, miten ihmeessä voi olla olemassa sellainen asia kuin cashew-mehu.

Että minkähänlaisella noituudella se mehu pähkinästä uutetaan?

Sittemmin asian laita selvisi - ja samalla selvisi sekin, ettei cashew-pähkinä ole pähkinä lainkaan, vaan tuon hedelmän siemen. Ja puulla on myös suomenkielinen nimi, munuaispuu.

Ja jotta ei liian yksinkertaiseksi menisi termistön osalta, niin cashewn hedelmä on itse asiassa epä- tai valehedelmä. Hedelmä on vähän omenanmakuinen, mutta rakenteeltaan pehmeämpi ja paljon omppua mehukkaampi.

Wikipediasta luin, että juuri hedelmä on Etelä-Amerikassa suosittu, mutta että siemenet jäävät yleensä käyttämättä. Siihen nähden tuntuu vähän kummalliselta, etteivät cashew-pähkinät ole täällä erityisen halpoja.

Päivä jolloin muistin muiden ihmisten olemassaolon

Tänään havahduin siihen, että kaipaan tosi paljon ystävieni kanssa juttelua.

Tämä tunne liittyy ehkä vähän siihen, että eilen kannoimme kamppeemme Magésta Rioon. Jo portista lähtiessä tuli haikea olo - mikä järki on siinä, että ensin tullaan tänne Atlantin toiselle puolelle asti ja sitten ei asuta lähellä perhettä ja (läheisimpiä) ystäviä?

Luulen että haikeus pyrkii puseroon siksi, että tällä tiedolla ollaan täällä kuitenkin verrattain lyhyt aika (jouluun). Jos tiedettäisiin jäävämme vuosiksi, en miettisi asiaa kahta kertaa - ilman muuta Rioon tai Niteróihin, mistä nyt kohtuuhintainen paikka hyvien yhteyksien varrelta löytyisi. 

Ja on siinä nytkin aika paljon järkeä. Meidän molempien hommat esimerkiksi vaatii rauhaa keskittyä, ja sitä Magé ei oikein tarjoa. Ei varsinkaan nyt vaalien alla, kun ikkunan ohittaa monta kertaa tunnissa joko auto tai polkupyörä, johon on kiinnitetty kaiutin. Ja ne pyörien etutelineisiin, autojen katoille tai takakontteihin kiinnitetyt kaiuttimet soittavat vaaliralleja helvetistä.

(Kuvittele jäätelöauton tunnari yhdistettynä Kuuden vuoden kuuliaisuuteen ja lisää nopeampi biitti - sitten saatat pystyä kuvittelemaan, mistä on kyse.)

Yhden ystävän mielestä kuulosti jännältä, että isossa kaupungissa on rauhallisempaa kuin pienessä. En ollut ajatellut koko asiaa, mutta niin tosiaan kuulostaa. Toki sekä Magéssa että Riossa on enemmän ja vähemmän meluisia alueita ja meillä kontrasti on iso siksi, että muutamme vilkkaalta magélaisalueelta rauhalliselle riolaisalueelle.

Mutta takaisin niihin ystäviin.

Ensin Magésta lähtemisen haikeus johti siihen, että aloin ikävöidä ystäviäni Suomesta. Ruokapöydissä istumista, saunan lauteilla elämän pohtimista, teepannujen tyhjentämistä. Näin mielessäni itseni juomassa viiniä tuossa pikkuverannan pikkupöydän ääressä milloin kenenkin kanssa. Porukalla ei siihen mahduttaisi, sillä veranta on tosi pieni.

Siinä miettiessäni yksi riolaisystävä lähetti kymmenisen whatsapp-viestiä. Ensin kutsui yhden puolitutun valmistumisen kunniaksi järjestettävälle lounaalle. Sitten tarkisti tämän meidän asunnon osoitteen. Seuraavissa viesteissä kertoi, mistä lähistöltä löytyy jazzia ja edullista iltapalaa ja missä voi uida altaassa kohtuuhintaan.

Kehtaankohan sanoa? No menköön: olisin ensin halunnut sanoa ei sille lounaalle. Siellä on vain muutama tuttu. Puoliso ei pääse. Joutuisin seurustelemaan - entä jos just silloin oon tosi väsynyt? (Kuten teksteistä on saattanut aikaisemminkin huomata, en kuulu siihen ihmistyyppiin joka energisoituu isoista seurueista.)

Tämä siis samaan aikaan kun märehdin seurankaipuutani. Lisäksi onnistuin siinä samalla olemaan salaa myös vähän loukkaantunut siitä, etteivät muutamat Rion kaupungissa asuvat ystävät ole juuri olleet yhteydessä.

Niiden ystävyyksien ohuutta surehtiessani vilkaisin whatsapp-keskustelujeni historiaa.

Tajusin etten ollut lähettänyt uutta numeroani melkein kenellekään. Enkä kamalasti kysellyt kenenkään kuulumisia saapumisemme jälkeen.

Niin mutta me on oltu reissussa. Ja ennen sitä oltiin vain vähän aikaa Magéssa, eikä me käyty Riossa paljoa kun olin tosi väsynyt. 

Voi tietty olla, että muillakin on omat elämänsä. Saattaa jollakulla jopa olla sellainen elämä, johon on viime aikoina kuulunut muutakin kuin kolmen viikon lomamatka ja lomaa noin muuten.

Että nyt jotain rajaa tähän nysväämiseen.

Laitoin pari viestiä. Sovittiin yhden kanssa treffit katumarkkinoille ja ensi viikolla tapaan kaksi muuta.

Täytyy muistaa viedä pullo viiniä sille ystävälle jolta sain lounaskutsun.


Kuvat Rio Antigo -katumarkkinoilta. Ne järjestetään joka kuun ensimmäisenä lauantaina (jos satut kaupunkiin silloin, mene ihmeessä!), eikä tapahtumaa onneksi ole vielä täysin gurmetisoitu. Moni muu juttu Riossa on.

Natal - lomailuun totuttelua ja yksi valmisretki

Sotilaita Riossa, sotilaita Natalissa.

Miksi ne aina istuvat auton lavalla niin, että aseiden piiput sojottavat ulospäin, miksi eivät istu niin kuin ne alokkaat, joita autoilla kuskattiin lapsuudenkotini ohi, niillä piiput oli suunnattu taivasta kohti.

Paikalliset tuntuvat olevan sotilaiden läsnäolosta hiukan hämillään. Aina välillä joku kysyy, tiedämmekö miksi sotilaat ovat täällä. Paheksuvat edellisen viikon mellakointia, kuulostavat minusta siltä kuin eivät olisi osanneet kuvitellakaan, että jonkun mieleen voisi sellainen tulla. Että Riossa kyllä, ja São Paulossa, muttei täällä Natalissa.

Aallot lyövät rantaan. Niiden kohina peittää alleen kaikki muut äänet. Lämmin vesi kastelee nilkat. Yhtäkkiä on vain minä ja aallot. Ei sotilaita. Aallot vievät ajantajuni.

Saamme ystäviltä kasapäin vinkkejä paikoista, joissa täällä pitää ehdottomasti käydä. Pipa, Maracajaú, Galinhos. Natalin turistialueilla on vaikea kävellä ilman että joku tulee tarjoamaan retkiä näihin paikkoihin. Se tuntuu olevan Natalin matkailun konsepti: valmiit retket rannikkoa pohjoiseen tai etelään päin.

Kävelemme Ponta Negran rannan toiseen päähän, ostamme tölkit olutta ja katsomme kun aurinko laskee pilvien taakse ja valot syttyvät turistien kansoittaman rantakaupunginosan pilvenpiirtäjiin. Emme kaipaa Pipaan, Maracajaúun, Galinhosiin.

Syön ensimmäisenä aamuna aamiaiseksi kolme jälkiruokaa. Nukun yhdeksän tunnin yöunia.

Bussit eivät tunnu kuuluvan Natalin turisti-infraan, mutta käytämme niitä mahdollisuuksien mukaan silti. Erään kerran bussia vaihtaessamme huomaamme, etteivät kolikot riitä seuraavaan bussiin, eivätkä kuskit ota isoja seteleitä. Pummaamme viimeiset sentit kanssaodottajilta, kaikkea hyvää vain sille kirjavamekkoiselle rouvalle.

Vesi on alhaalla kun kävelemme märkää hiekkaa pitkin kohti Potengijoen suulle rakennettua linnoitusta. Emme ole tarkistaneet aukioloaikoja etukäteen ja kun saavumme perille, linnoitus on juuri sulkeutumassa. Vartija päästää viimeisiä ihmisiä ulos.  

Haluaisitteko kenties vilkaista nopeasti?

Seuraavana päivänä rannalla Franklin-niminen mies onnistuu myymään meille rantakirpulla tehtävän retken Natalin pohjoispuolen rannikolle.

Illalla iskee epäröinti. Valmisretki. Rantakirppua jakamassa toinen pariskunta jota emme tunne. Ristus. Ja onko niillä kirpuilla liikkuminen edes turvallista?

Aamulla buggykuski nimeltään Ailton noutaa meidät. Takapenkille mahtuu kolme, kuskin viereen yksi. Valitsen etupenkin paitsi turvavyön, myös varjon vuoksi. Toinen pariskunta on São Paulosta. He ilahtuvat takapenkkipaikoista - yhteisretkemme alkaa siis hyvin. (Myöhemmin Ailton kertoo, että kyytiin on osunut kaikenlaista ja aina pariskuntien kemiat eivät kohtaa yhtä hyvin.)

Ailton on asunut koko elämänsä Natalissa. Hän selittää matkan varrella niin ohittamamme kylät ja kaupungit kuin elinkeinot, eroosion, liikkuvat dyynit sekä sen, miksi eräälle rannalle valuu putkesta vettä.

Pysähdymme välillä ottamaan kuvia, uimaan ja syömään. Muutaman kerran Ailton ehdottaa pysähdyspaikkojen järjestykseen muutoksia, jotta vuorovesi olisi otollinen ja näemme rannat mahdollisimman kauniina. Se sopii meille ja myöhemmin huomamme, että niin tehden vältimme myös suurimmat rantakirppusumat (buggyretkeilijöitä on paljon).

Reitin varrella pistää silmään se, että ruoan ja matkamuistojen myyjät ovat pääsääntöisesti pieniä paikallisia toimijoita.

Ennen lounasta Ailton osoittaa pohjoiseen päin ja kertoo muutamien kilometrien päässä olevan paikan nimeltä Cabo de São Roque. Jähmetyn ilosta - se on ainoa paikka, jonka etukäteen tiesin haluavani Natalissa nähdä. Emme kuitenkaan ole onnistuneet löytämään retkeä johon se kuuluisi. Eräs taksikuski jopa sanoi, ettei sinne kannata edes mennä. Ja nyt meille tarjotaan pienestä summasta mahdollisuutta lisätä tuo Afrikan mannerta lähinnä oleva kulma ohjelmaamme. Hääpäivämatkaan sopivasti siellä on myös Rakkauden puu, joka on oikeastaan kaksi juuristaan ja oksistaan yhteenkietoutunutta puuta.

Myös sãopaulolaispariskunta haluaa sinne. Tekee mieli halata heitä.

Ailton kertoo merivirroista. Natalissa on niiden vuoksi kyseenalaistettu käsitys siitä, että ensimmäiset Euroopasta saapuneet purjeveneet olisivat osuneet Salvadoriin. "Mutta mitä on pieni Natal Salvadorin rinnalla, ei ole kirjailijoita, ei vahvoja poliitikkoja." 

Uimme valtavien dyynien keskelle muodostuneessa makean veden altaassa. Vuoroveden ollessa korkealla puikkelehdimme eteenpäin pienten kylien pienten katujen kautta. Vuoroveden ollessa alhaalla matalat rannat ovat kuin jättimäisiä peilejä.

Lopuksi näemme suuren dyynin harjalta, miten aurinko värjää kaiken oranssiksi.

Kun saavumme majatalolle, jemmaamme Ailtonin puhelinnumeron hyvään talteen. Päätin jo ennen auringonlaskua että jonain päivänä koillisen retkeeni kuuluu rantakirppumatka Jericoacoaran dyyneille asti.

Tämä oli Linkulla koillisessa -sarjan ensimmäinen osa. Koko kolmen viikon retken tekniset tiedot löytyvät täältä.