Kuuden ensimmäisen Brasiliassa viettämäni kuukauden aikana en juurikaan tutustunut sambaaviin ihmisiin. Siis sellaisiin, joiden kanssa grillaamiseen tai ulkonakäymiseen olisi edes melkein lähtökohtaisesti kuulunut samba. (Opettelin kyllä vähän forrón askeleita ja joka kerta kuunnellessani Mirkka & Madrugadaa päätän hetimiten palauttaa ne mieleen. Vielä on palauttamati.)
Puolison kotona
on toisin. Sekä anoppi että appi ovat aikanaan olleet paikallisen sambakoulun passistoja, soolotanssijoita. Magélainen
perimätieto muuten kertoo, että kyseinen yhdistys olisi jopa ollut Brasilian
ensimmäinen sambakoulu, mutta samban virallinen historiankirjoitus ei ikävä
kyllä dokumenttien puuttuessa tunnista tätä.
Kaikki
brasilialaiset eivät sambaa eivätkä välttämättä edes pidä koko lajista. Joitain
stereotypia jopa ärsyttää. Mutta puolisoni perheessä kaikki sambaavat. Kaikki. Grillaamisen
taustalle kuuluu automaattisesti samban rytmi ja vasta hyvin myöhään illalla
pienen porukan jäätyä jäljelle se saatetaan vaihtaa funkiin. Naapurin rouva sambaamassa paljain jaloin katulampun
valossa on uskomattoman upea näky.
Kuten moni
tietää, brasilialaiset sambakoulut eivät ole tanssikouluja. Niissä ei siis järjestetä
sambatunteja. Samba opitaan mallista ja tyylejä on monia. Mutta samba on
armollinen tanssi. Siitä nauttimiseen riittää, että osaa laskea kahteen. Ja
vastoin yleistä harhakäsitystä korkokengillä on helpompaa – siis helpompaa siinä
mielessä, että liikkeet ovat pienemmällä vaivalla näyttävämpiä. Vähän enemmän
harjoitusta vaatii sitten se, että tanssii paljain jaloin asfaltilla kuin
kuningatar (en kuulu heihin).
Olin koko lailla
täpinöissäni ensimmäisestä illastani sambakoulussa. Olen ujohko, enkä (edelleenkään)
tykkää näkyä, mutta kun ympärillä oli riittävästi ihmisiä, uskaltauduin
kokeilemaan. Intoani lisäsi mieheni tädin kannustava ”ei hassumpaa” kera hymyn.
Pian jo vannoin ikuista rakkauttani sambaan, missä kohtaa täti katsoi
aiheelliseksi kertoa minulle, ettemme edes olleet sambakoulussa vielä –
kyseessä oli viereinen klubi, jossa lämmiteltiin ennen sambakoulun ovien ovien
aukeamista.
Tässä ollaan jo sambakoulussa. |
Samban takia opin
arvostamaan lyömäsoittimia ja rakastamaan sitä kohtaa, jossa soittaa pelkkä bateria, perkussioryhmä. Mutta vaikka
karnevaalisamba tempaa mukaansa, lähimpänä sydäntäni on kuitenkin samba de raiz jota pidetään samban
lajeista perinteisimpänä. Juuri se samba soi meidän sunnuntaigrillajaisissamme.
Sellainen jota soittaa esimerkiksi Fundo de Quintal.
Ja onko se nyt sitten
mikään ihme, että juuri tähän kokoonpanoon ihastuu ihminen, jonka mielestä täydellinen ranta on sellainen jossa on vain oma porukka – fundo de quintal nimittäin tarkoittaa pihan perää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti