Vuosi 2004,
heinäkuun alku, keskipäivä. Olen tullut Rioon vaihto-ohjelman kautta. Tarkoitus
on, että toimin englannin tunneilla apuopettajana, eli oletettavasti jollain
lailla motivoin lapsia kielen opiskeluun. Se ohjelma ei mennyt ihan niin kuin
Strömsössä, mutta siitä kenties lisää myöhemmin.
Vaihto-ohjelmaa Brasiliassa
koordinoiva heppu on tuonut minut Ipaneman toimistoltaan Central-asemalle
(kyllä, sille josta elokuva Central do
Brasil alkaa). Sieltä on tarkoitus ottaa bussi kohti Magén kaupunkia ja
Piabetán aluetta.
Alun perin
kuvittelin, että vaihto-ohjelmassa kohteeksi valitsemani ”Rio” tarkoittaa Rion
kaupunkia. Sittemmin opin, että joidenkin kohdalla voi tarkoittaakin, mutta
minun kohdallani se tarkoitti metropolialueen nurkkaa. Lentoni on saapunut
aamukuudelta ja olen tavattoman väsynyt, mutta yritän säilyttää positiivisen
asenteen ja avoimen mielen. Rinkka ei ainakaan hankaa olkapäitä, sillä se jäi
Pariisin lentokentälle.
Asema on vilkas.
Metropolialueen junat jättävät matkustajansa sinne. Toisesta päädystä pääsee
metrotunneliin, toisesta metropolialueen kaupunkeihin vieviin busseihin.
Piabetán bussin pysäkki on ihan aseman portin vieressä. Vähän matkan päässä
kohoaa Morro da Providência, Rion
faveloista vanhin.
Yllätyn hieman
kun heppu antaa minulle bussirahan. Emme siis matkustakaan Piabetáan yhdessä.
Saan ohjeen jäädä pois päätepysäkillä. Minua oltaisiin vastassa. Selvä. Maksan
matkan, menen kääntöportista ja muistelen etukäteen lukemiani
turvallisuusohjeita Riossa liikkumiseen. Valitsen paikan rahastajan läheltä ja
istun käytävän puolelle.
Bussi sujahtaa
tunnelin ja rähjäisen satama-alueen kautta lopulta kahdeksankaistaiselle
väylälle. Avenida Brasil halkoo Rion
pohjoisosia. Olen etukäteen lukenut, että ero Rion vauraiden eteläosien ja
köyhien pohjoisosien välillä on hurja, mutta yllätyn silti.
Yllätyn taas, kun
bussi kaartaa toiselle väylälle ja hetken päästä tietä reunustaa jonkinlainen
suomainen alue. Mahdetaanko vielä olla metropolialueella? Pian vihreä vaihtuu
taas harmaaseen betoniin ja punaiseen tiileen.
Tiedän, että
matka kestää noin tunnin. Bussi kääntyy taas. Nyt vasemmalla on valtavasti
vihreää ja vihreän jälkeen kohoavat vuoret. Siellä täällä vihreän keskellä on
taloja, enkä ole ihan varma, ovatko ne hylättyjä vai todella köyhien ihmisten
asumuksia.
Bussi kaartaa
pois valtatieltä ja alittaa sen. Nyt näyttää epämääräiseltä. Ensimmäistä kertaa
mietin, laitettiinko minut kenties väärään bussiin. Bussi pysähtyy kolme, neljä
kertaa ja joka kerta toivon, ettei olla päätepysäkillä. Myöhemmin opin, että
kyseinen alue tunnetaan Magéssa Gazan käytävänä.
(Myöhemmin opin
senkin, että samalla tavalla kutsutaan useita muitakin paikkoja, ja että jotkut
brasilialaiset mielellään kertovat gringoille
tarinoita hurjasta rikollisuudesta ja väkivallasta ja seuraavat sitten
kiinnostuneena toisen reaktiota.)
Matkustajat
jäävät yksi kerrallaan pois. Eräällä pysäkillä kuski sanoo minulle jotain ja
viittoo ulospäin. En ymmärrä portugalia, mutta astun ulos. En ehdi katsella
ympärilleni kovinkaan kauaa ennen kuin suunnilleen ikäiseni tyyppi sanoo
nimekseen João ja näyttää paidassaan olevaa logoa. Logo kuuluu koululle, jonne
minun on tarkoitus mennä.
Kävelemme
kymmenisen minuuttia läpi vilkkaan alueen. Kadunvarret ovat täynnä kauppoja.
Perillä koululla minulle selviää, että João on paitsi koulun vahtimestari, myös
sen perheen poika jossa minun on tarkoitus vaihdon ajan asua.
Ensimmäinen bussimatkani
Ipanemalta Magéen on ohi.
Tervetuloa kyytiin.
Hienoa, mielenkiintoista luettavaa. Odotan jatkoa innolla.
VastaaPoistaKiitos Wili, kiva kuulla. Olen aika innoissani itsekin :)
Poista