torstai 1. syyskuuta 2016

Natal - lomailuun totuttelua ja yksi valmisretki


Sotilaita Riossa, sotilaita Natalissa.

Miksi ne aina istuvat auton lavalla niin, että aseiden piiput sojottavat ulospäin, miksi eivät istu niin kuin ne alokkaat, joita autoilla kuskattiin lapsuudenkotini ohi, niillä piiput oli suunnattu taivasta kohti.

Paikalliset tuntuvat olevan sotilaiden läsnäolosta hiukan hämillään. Aina välillä joku kysyy, tiedämmekö miksi sotilaat ovat täällä. Paheksuvat edellisen viikon mellakointia, kuulostavat minusta siltä kuin eivät olisi osanneet kuvitellakaan, että jonkun mieleen voisi sellainen tulla. Että Riossa kyllä, ja São Paulossa, muttei täällä Natalissa.

Aallot lyövät rantaan. Niiden kohina peittää alleen kaikki muut äänet. Lämmin vesi kastelee nilkat. Yhtäkkiä on vain minä ja aallot. Ei sotilaita. Aallot vievät ajantajuni.



Saamme ystäviltä kasapäin vinkkejä paikoista, joissa täällä pitää ehdottomasti käydä. Pipa, Maracajaú, Galinhos. Natalin turistialueilla on vaikea kävellä ilman että joku tulee tarjoamaan retkiä näihin paikkoihin. Se tuntuu olevan Natalin matkailun konsepti: valmiit retket rannikkoa pohjoiseen tai etelään päin.

Kävelemme Ponta Negran rannan toiseen päähän, ostamme tölkit olutta ja katsomme kun aurinko laskee pilvien taakse ja valot syttyvät turistien kansoittaman rantakaupunginosan pilvenpiirtäjiin. Emme kaipaa Pipaan, Maracajaúun, Galinhosiin.

Syön ensimmäisenä aamuna aamiaiseksi kolme jälkiruokaa. Nukun yhdeksän tunnin yöunia.

Bussit eivät tunnu kuuluvan Natalin turisti-infraan, mutta käytämme niitä mahdollisuuksien mukaan silti. Erään kerran bussia vaihtaessamme huomaamme, etteivät kolikot riitä seuraavaan bussiin, eivätkä kuskit ota isoja seteleitä. Pummaamme viimeiset sentit kanssaodottajilta, kaikkea hyvää vain sille kirjavamekkoiselle rouvalle.

Vesi on alhaalla kun kävelemme märkää hiekkaa pitkin kohti Potengijoen suulle rakennettua linnoitusta. Emme ole tarkistaneet aukioloaikoja etukäteen ja kun saavumme perille, linnoitus on juuri sulkeutumassa. Vartija päästää viimeisiä ihmisiä ulos.  

Haluaisitteko kenties vilkaista nopeasti?



Seuraavana päivänä rannalla Franklin-niminen mies onnistuu myymään meille rantakirpulla tehtävän retken Natalin pohjoispuolen rannikolle.

Illalla iskee epäröinti. Valmisretki. Rantakirppua jakamassa toinen pariskunta jota emme tunne. Ristus. Ja onko niillä kirpuilla liikkuminen edes turvallista?

Aamulla buggykuski nimeltään Ailton noutaa meidät. Takapenkille mahtuu kolme, kuskin viereen yksi. Valitsen etupenkin paitsi turvavyön, myös varjon vuoksi. Toinen pariskunta on São Paulosta. He ilahtuvat takapenkkipaikoista - yhteisretkemme alkaa siis hyvin. (Myöhemmin Ailton kertoo, että kyytiin on osunut kaikenlaista ja aina pariskuntien kemiat eivät kohtaa yhtä hyvin.)



Ailton on asunut koko elämänsä Natalissa. Hän selittää matkan varrella niin ohittamamme kylät ja kaupungit kuin elinkeinot, eroosion, liikkuvat dyynit sekä sen, miksi eräälle rannalle valuu putkesta vettä.

Pysähdymme välillä ottamaan kuvia, uimaan ja syömään. Muutaman kerran Ailton ehdottaa pysähdyspaikkojen järjestykseen muutoksia, jotta vuorovesi olisi otollinen ja näemme rannat mahdollisimman kauniina. Se sopii meille ja myöhemmin huomamme, että niin tehden vältimme myös suurimmat rantakirppusumat (buggyretkeilijöitä on paljon).



Reitin varrella pistää silmään se, että ruoan ja matkamuistojen myyjät ovat pääsääntöisesti pieniä paikallisia toimijoita.




Ennen lounasta Ailton osoittaa pohjoiseen päin ja kertoo muutamien kilometrien päässä olevan paikan nimeltä Cabo de São Roque. Jähmetyn ilosta - se on ainoa paikka, jonka etukäteen tiesin haluavani Natalissa nähdä. Emme kuitenkaan ole onnistuneet löytämään retkeä johon se kuuluisi. Eräs taksikuski jopa sanoi, ettei sinne kannata edes mennä. Ja nyt meille tarjotaan pienestä summasta mahdollisuutta lisätä tuo Afrikan mannerta lähinnä oleva kulma ohjelmaamme. Hääpäivämatkaan sopivasti siellä on myös Rakkauden puu, joka on oikeastaan kaksi juuristaan ja oksistaan yhteenkietoutunutta puuta.

Myös sãopaulolaispariskunta haluaa sinne. Tekee mieli halata heitä.



Ailton kertoo merivirroista. Natalissa on niiden vuoksi kyseenalaistettu käsitys siitä, että ensimmäiset Euroopasta saapuneet purjeveneet olisivat osuneet Salvadoriin. "Mutta mitä on pieni Natal Salvadorin rinnalla, ei ole kirjailijoita, ei vahvoja poliitikkoja." 

Uimme valtavien dyynien keskelle muodostuneessa makean veden altaassa. Vuoroveden ollessa korkealla puikkelehdimme eteenpäin pienten kylien pienten katujen kautta. Vuoroveden ollessa alhaalla matalat rannat ovat kuin jättimäisiä peilejä.




Lopuksi näemme suuren dyynin harjalta, miten aurinko värjää kaiken oranssiksi.

Kun saavumme majatalolle, jemmaamme Ailtonin puhelinnumeron hyvään talteen. Päätin jo ennen auringonlaskua että jonain päivänä koillisen retkeeni kuuluu rantakirppumatka Jericoacoaran dyyneille asti.




Tämä oli Linkulla koillisessa -sarjan ensimmäinen osa. Koko kolmen viikon retken tekniset tiedot löytyvät täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti