En sinne, missä ihmiset näyttävät minulta, en sinne missä eivät näytä. En niihin porukoihin, missä ihmiset jakavat maailmankuvani, en niihin, missä eivät jaa.
Minun rakas, kiehtova Rioni on palasina kartalla, siellä täällä.
Siellä missä ruoan lounaalle valmistaa kotiapulainen, siellä missä kotiapulaiset viettävät vapaapäiväänsä. Viiniä siellä missä halutaan ylhäältäpäin opastaa köyhiä ja kouluttamattomia, jotteivät nämä "äänestäisi väärin", olutta siellä missä tiedetään, että yksikään puolue tai ehdokas ei ole paikalla silloin kun luodit lentävät (en ole minäkään).
Olemme tuttavani C:n kanssa samaa mieltä siitä, että koulutus on perusoikeus, josta ei kenekään erikseen tarvitse olla kiitollinen. Ei kielikurssin maksaville kummeille, ei hyväntekeväisyysjärjestöille. C asuu vallatussa talossa. Minun suihkustani tulee kovalla paineella lämmintä vettä.
Sen minkä maailmankuva yhdistää, eriarvoisuus erottaa. Sen minkä etuoikeutettu asema yhdistää, elämänpiiri erottaa. Sen minkä tunnesiteet tai yhteiset kiinnostuksen kohteet yhdistävät, kokemusmaailma erottaa.
En voisi täällä vetäytyä mihinkään kuplaan vaikka haluaisinkin (ja joskus todella haluaisin!).
Entä perhe? No perhe ei ole Riossa, vaan tuolla metropolialueen nurkassa. Siellä side taas onkin niin vahva, että tunnen kuuluvani paitsi perheeseen, myös kaupunkiin. Mutta siellä tuskin tullaan koskaan asumaan, sillä siellä ei ole meille töitä.
Voisitko elää sellaisessa kaupungissa, johon et tunne kuuluvasi, kysyi puoliso eilen.
En tiedä. Toivottavasti. Ja tietysti voin.
Mutta kuinka paljon pieniä, toisistaan irrallisia kuulumisen hetkiä tarvitaan korvaamaan sellainen jatkuva kuulumisen tunne?
Ja missä sellainen jatkuva kuulumisen tunne minulle (meistä puhumattakaan) edes olisi?
Lähtemisestä ja asettumisesta kirjoitin aikaisemmin täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti