Bar Amarelinho

Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Kattona keltainen markiisi, etuvasemmalla kaupunginteatterin kaunis rakennus, edessä Praça Floriano -aukio ja satunnaisesti ohi ajava poliisiauto. Kädessä kylmä olut, minulla vaalea, puolisolla tumma. Pöytäliinojen suojaksi asetellussa paperiliinassa on taulukko oluiden laskemista varten, muttemme koskaan ole nähneet kenenkään käyttävän sitä. Joskus tarjoilijat merkkaavat oluiden määrän tukkimiehen kirjanpidolla lasinaluseen.

Puheensorina ympärillämme muuttuu tasaiseksi meluksi sitä mukaa kun Centron toimistotyöläiset laskeutuvat konttoreistaan töidenjälkeisille oluille. Myöhemmin illalla pöytien välissä kävelevä mies jättää diskreetisti pöytien kulmille parin korttelin päässä sijaitsevan Lips-motellin mainoksia. Edelleen käännämme ne laput ympäri nähdäksemme, onko flaijerin takana alennukseen oikeuttava leima. Muinoin huvitimme itseämme veikkaamalla etukäteen illan alennusprosenttia. Joskus ehdotin, että kymmenvuotishääpäivämme kunniaksi meidän pitäisi oikeastaan mennä Koillis-Brasilian sijaan viimeinkin katsomaan, miltä Lips-motellissa näyttää.

Olemme istuneet iltoja Amarelinhossa vuodesta 2005. Puoliso oli tuohon aikaan harjoittelijana läheisen oikeusistuimen viestintäosastolla ja asui vastarannalla Niteróissa. Minä vuokrasin huonetta Zona Sulilla ja opetin englantia Baixadalla. Niinä iltoina kun en istunut bussissa, istuimme Amarelinhossa.

Amarelinho on erityinen kahdesta syystä. Toinen on sen sijainti aukiolla, jota reunustavat niin tavattoman kaunis kaupunginteatteri, taidemuseo, kansalliskirjasto kuin rakennus, jossa Rion kaupunginvaltuutetut kokoontuvat. Toinen on perinne. Ja juuri perinne on syy siihen, että mekin aikoinamme valitsimme Amarelinhon emmekä sen naapuria Vermelinhoa, jonka tarjoilijat yrittävät vimmatusti houkutella Amarelinhoon suuntaavia omiin pöytiinsä.

Listalta löytyvät kaikki perinteiset baarinaposteltavat, mutten osaa sanoa niistä oikein mitään. Lajissaan ne ovat oikein hyviä, mutta me tilaamme melkein aina neljän juuston pitsan. Varsinainen syymme tulla Amarelinhoon on hanaolut. Jääkylmä hanaolut.

Ja nykyään myös yksi tarjoilijoista.

Kun reilu vuosikymmen takaperin istuimme pitkiä iltoja Amarelinhossa, kerran kävi niin, ettei kummankaan debitkortti illan päätteeksi toiminut. Siihen aikaan electronit ja maestrot olivat vielä takkuisten nettiyhteyksien vuoksi kovin epävarmoja. Käteisvaramme eivät riittäneet laskun maksamiseen, joten lähempänä asuvana otin taksin ja ajoin hakemaan luottokorttini. Mittari raksutti hissin kiivetessä ylös ja alas.

Palatessani ravintola oli jo suljettu, puoliso odotteli tarjoilijan kanssa jutellen pöydässä. Kun näin heidän ilmeensä, tiesin, että käyntini oli ollut turha: laite oli lopulta hyväksynyt puolisoni kortin. Olivat kuitenkin minua odotellessaan ehtineet tutustua ja siitä asti olemme aina istuneet tämän tarjoilijan pöydässä. Emme itse asiassa edes mene Amarelinhoon, jollei hän ole työvuorossa.

Yhtenä vuonna vierailimme Riossa karnevaalin aikaan. Bola Pretan blocossa pompittuamme päätimme piipahtaa Amarelinhoon. Se ja koko aukio oli tupaten täynnä ihmisiä. Pahoittelimme ettemme voi jäädä, kun ei tilaa ole. Tarjoilijamme viittilöi kuitenkin meitä odottamaan ja palasi hetken kuluttua ihanan kylmien olutlasien kanssa. Kiitimme ja aloimme siemailla niitä hieman hämillämme seisten. Hetken kuluttua hän palasi kantaen päänsä päällä pöytää, jonka levitti meille jalkakäytävälle. Oli perustellut asian pomolleen sanoen, että niillä on jo oluet, täytyy saada pöytäkin. Seuraavalla viikolla baari oli aidattu niin, ettei pöytien levittäminen olisi enää edes onnistunut.

Vaikka tapasimme puolisoni kanssa alun perin muualla, tutustumisemme ja sittemmin ihastumisemme näyttämönä toimi nimenomaan Amarelinho ja vuosien varrella olemme usein pohtineet elämämme suuntaviivoja nimenomaan siellä. Ehkä tunne päättymättömästä illasta johtuukin juuri tästä. Riossa ollessamme käynti Amarelinhossa on meille riitti siinä missä vaikka omat merkkipäivät.

Keltaisen markiisin alla katsotaan samaan aikaan menneeseen ja tulevaan.