On päästävä ulos. Saatava katse käännettyä pään sisältä sen ulkopuolelle. Happea.
Katua ylöspäin, tutut talot. Näyttää päättyvän muttei pääty. Vasemmalla pitkät jyrkät portaat, joissa ohikulkijaa tervehditään aina. Bom dia. Pieniä taloja portaiden molemmin puolin. Joskus ovet auki. Yhdestä avoimesta ovesta näen pienen valkoisen koiran. Käännän katseeni pois.
Nousu tuntuu reisissä, aivan liian vähän liikuntaa viime kuukausina saaneissa. Ensimmäistä kertaa emme pysähdy näköalatasanteelle.
Uusi keltainen raitiovaunu kuljettaa turisteja kameroineen. Oikealla Zona Norte, vasemmalla Zona Sul.
Koulun portista kantautuu lasten kova ääni. Hymyilen sisäänpäin.
Puistoon ei ole pääsymaksua. Maisema on harmaa ja rauhallinen. Pilvet liikkuvat kovaa vauhtia ja luovat isoja varjoja Guanabaran lahteen. Harmaa pilvi nielaisee koko Sokeritopan ja yhtäkkiä sataa rajusti.
Esiintymislavan katoksen alla on suoja. Sade rakentaa ympärillemme muurin. Tuntuu lohdulliselta, turvalliseltakin. Venytän kipeitä olkapäitä. Juttelemme siitä, mistä tulee hyvä olo, siitä millä jaksaa. On hyvä olla yhdessä.
Tihkusateessa kukkulaa alaspäin.
Puu kasvaa vanhan muurin sisällä, kuin muuri olisi rakennettu puun ympärille mutta kasvunvaraa jättäen. Mietin pysyvää ja ohimenevää.
Mukulakivi märkää, kaduilla hiljaista. Betoniin on valettaessa jäänyt lasten jalanjälkiä.
Suihkussa veden valuessa tuijotan valkoisia laattoja.
Ulkona tuuli puuskahtelee avoimen ikkunan takana.
Onko koskaan helpompi olla läsnä kuin siinä hetkessä, jossa ei viihdy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti