Olen lapsesta asti tehnyt palapelit samalla kaavalla: ensin kulmat, sitten muut reunapalat. Vasta sitten tarkastelen, mitkä muista paloista sopisivat yhteen. Yhdistelen palasia ja välillä katson, josko joku laatta jo sopisi reunapaloihin.
Samaa modus operandia sovellan töissä. Kun pitää ottaa haltuun joku uusi kokonaisuus, alan järjestellä asioita kuin palapeliä: ensin yritän hahmottaa aiheen ulottuvuudet, sitten raamit ja sen jälkeen keskityn sisällön jäsentämiseen. Usein ennen kokoamista pitää etsiä paloja sieltä sun täältä, eikä aloittaessa voi olla varma, ovatko kaikki palat edes mukana.
Kaikkein jännittävin on se vaihe, kun jotain alkaa olla kasassa, mutta kuva on vielä epäselvä ja tekemistä on paljon.
Palapeliltä tuntuu myös meidän tulevaisuuden pohdinta.
Nyt on Rio (ainakin jouluun) ja opintovapaa (pitkälle ensi vuoteen). Mutta mitä seuraavaksi? Missä? Mitä tehden? Minä? Puoliso? Missä maassa juodaan aamukahvit vuoden päästä?
Useimmiten tämä vastausta odottavien kysymysten määrä tuntuu ihanalta - maailma on avoin ja mikä tahansa on mahdollista! Toisinaan epävarmuus kuitenkin kuristaa ja saa käpertymään kippuraan lattialle (koska kevään edetessä kauriin kääntöpiirillä lattia on asuntomme vilpoisin paikka). Mitä jos kaikki meneekin alamäkeen?
Tämä kahtalaisuus on läsnä paitsi omissa ajatuksissa, myös toisten ihmisten suhtautumisessa. Moni tuntuu peilaavan tilannettamme omaan elämäänsä. Joku näkee päällimmäisenä vapauden, toinen pohtii, kestäisikö itse tällaista epävarmuutta. Niin tai näin, selvästikään en ole lähipiirissäni ainoa, joka miettii elämänsä suuntaviivoja.
Pitkään ajateltiin, että meidän palapelin reunojen sisällä on Suomi ja Brasilia - ja vain ne. Että ei haluttaisi asua missään kolmannessa maassa, koska siinäkin on ihan tarpeeksi, että osa perheestä ja ystävistä on aina liian kaukana. Tarkalleen sanoen yhden valtameren, 14 tunnin lentämisen ja noin 1 000 euron lipun päässä.
Että miksi hemmetissä sitä nyt ehdoin tahdoin mentäisiin elämään arkea jonnekin kauas kaikista.
Hiljattain kävi kuitenkin niin, että puoliso eteni yhdessä hakuprosessissa työhaastatteluun asti kolmannessa maassa. Ei lopulta saanut paikkaa, mutta sen prosessin aikana ehdittiin miettiä, että mitä jos sittenkin. Etenkin jos Suomesta tai Brasiliasta (joka tässä yhteydessä tarkoittaa meille ainakin toistaiseksi Rioa) ei järkeviä mahdollisuuksia löydy.
Ja se ihana vaihe, jossa raamit alkavat olla selvillä ja energian voi laittaa sisällön kokoamiseen ja tuntea onnistumista palojen loksahtaessa paikoilleen - se karkasi juuri vähän kauemmas.
Kuvien ikkunat (tulevaisuuteen?) ovat asunnosta, joka lopulta muutamaksi kuukaudeksi täältä Riosta vuokrattiin. Ei kuitenkaan siitä tuhansien eurojen kuukausivuokran asunnosta.
Aikaisempaa pohdintaa opintovapaasta täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti