Vapaapäivä kaupunkipyörän selässä

Yksi ihana asia tässä opintovapaassa on se, että voi tehdä kaikenlaisia kivoja juttuja siihen aikaan kun suurin osa muista ihmisistä on töissä. Joskus on kuitenkin kiva olla hetki siellä missä muutkin, joten kun Brasilia 12.10. vietti lasten päivää, mekin lähdimme ulos nauttimaan auringosta ja ensimmäisestä kunnolla lämpimästä päivästä moneen viikkoon.

Yksi suosikkijutuistani Riossa on pyöräily rantakaduilla sunnuntaisin, kun ne suljetaan autoilta. Parhaimmillaan yli puolet rantaväylien kaistoista vapautuu pyöräilijöiden, rullaluistelijoiden ja leikkivien lasten käyttöön ja pyörällä voi silloin hurauttaa postikorttimaisemissa kuuluisia rantoja pitkin Centrosta aina Lebloniin asti.

Lähialueen telineissä ei lähtiessämme kuitenkaan ollut vapaana toimintakuntoisia kaupunkipyöriä, joten päätimme lonnia hetken läheisessä puistossa. Tämä Praça Paris -niminen puisto on siitä kiva, että sen reunoilla on tiheäoksaisia ja suurilehtisiä puita, jotka antavat juoksijalle mukavasti varjoa päivälläkin. Eikä tarvitse juosta asfaltilla!

Kaupunkipyörän saa käyttöönsä lataamalla Bike Rio -sovelluksen. Sen käytöstä köyhtyy joko viisi realia päivässä tai kymmenen realia kuussa. Pyörää saa käyttää kerrallaan tunnin ja sen jälkeen on pidettävä vartin tauko ennen seuraavaa pätkää. Vaihtoehtoisesti voi maksaa saman pyörän käytöstä viisi realia per seuraava tunti.

Zona Sulilla ja vielä Tijucankin alueella pyöräasemia on runsaasti, eli turistille nämä ovat oikein näppärä kulkupeli. Sovellus on helppokäyttöinen, mutta antaa välillä vähän epäselviä virheviestejä (niistä pääsee yleensä eteenpäin kirjautumalla ulos ja uudelleen sisään). Meillä kävi lisäksi kerran niin, että yhdellä asemista oli sähköt poikki eikä siitä saanut lainkaan pyöriä ulos - siksipä niitä olikin siinä runsaasti vaikka moni muu teline oli typötyhjä.

Me löysimme yhden pyörän läheiseltä metroasemalta ja toisen vähän kauempaa modernin taiteen museolta. Sinne asti kävelyssä oli se hyvä puoli, että pääsimme palatessamme nauttimaan parin kilometrin pätkällä Centron ja Flamengon välillä melkein tyhjistä kaistoista. 

Aterro do Flamengon puisto on yksi suosikkipuistoistani Riossa. Sillä on rantakin (jos katsoit olympiapurjehdusta niin katsomo kaislamattoineen oli juuri Aterron rannalla), mutta harva haluaa pulahtaa likaiseen veteen. Riolaiset eivät kuitenkaan muutenkaan välttämättä ui rannalla, joten myös Flamengon hiekka on viikonloppuisin täynnä vapaapäivän viettäjiä. Itse tykkään paikasta puiston puiden tuoman varjon, valtavan kauniin (Sokeritoppa)maiseman ja esimerkiksi Ipanemaa eläväisemmän tunnelman vuoksi.

Tällä kertaa jätimme kuitenkin koko puiston siellä piknikeistään nauttiville lapsiperheille ja pyöräilimme etelämmäs, Sokeritoppavuoren juurella sijaitsevalle Praia Vermelhan rannalle. Se on pieni ja viikolla tosi rauhallinenkin ranta huolimatta vähän matkan päässä Sokeritoppavuoren vaunuihin jonottavista turisteista. 

Rannan toisesta laidasta lähtee Pista Claudio Coutinho -niminen kävelytie, joka kulkee ensin Morro da Urcan (se matalampi kukkula Sokeritopan vieressä) ja sitten Sokeritoppavuoren kupeessa. Siellä on mukavasti varjoa, vilpoinen tuuli ja eläimiä bongattavaksi. Vapaapäivästä huolimatta reitillä mahtui kävelemään oikein mukavasti.

Reippailijoille muuten tiedoksi, että kävelytieltä nousee polku ylös Morro da Urca -kukkulalle. Itse en ole tätä polkua vielä kävellyt, mutta kuuleman mukaan lenkkareilla pärjää.

Kyltti ei ihan tee oikeutta tuon punaisen linnun värille. Tumman vihreässä metsässä sen puna hehkui melkein kuin valaistuna. Ikinä en ole niin punaista lintua luonnossa nähnyt.

Jos kävelee koko reitin päästä päähän, ei voi olla bongaamatta näitä apinoita. Kielloista huolimatta niitä luultavasti ruokitaan, niin lähelle uskaltautuvat.  

Takaisin lähtiessä meillä kävi tuuri ja läheisellä pyöräasemalla oli kaksi pyörää. Alle puolessa tunnissa olimme kotikadulla, jossa pysähdyimme kulmabaariin nauttimaan varjosta, vilpoisasta tuulesta ja oluesta. Oluen nimesin tenttikaljaksi, olinhan edellisenä päivänä tehnyt ekan sosiaalipedagogiikan tenttini.

Kotona suihkussa piipahdettuamme suuntasimme jälleen modernin taiteen museolle, tällä kertaa elokuviin. Riossa on meneillään elokuvafestivaali ja modernin taiteen museolla näytettiin vuonna 1966 valmistunut A Cidade Grande. Kuten Musta Orfeus, tämäkin elokuva tarjoaa karkkia niille, joita kiinnostaa, miltä kaupunki näytti ennen.

(Mustasta Orfeuksesta ja yhdestä toisesta Rio-maisemia tarjoavasta elokuvasta kirjoitin aiemmin pari sanaa täällä.)

Elokuvan jälkeen kävi taas tuuri: löysimme läheisistä telineistä pyörät. Siinä pimeän ja hiljaisen keskustan läpi polkiessani muistelin, miten kymmenen vuotta sitten kuljimme väsynein jaloin Lapan kaduilla tanssitun yön jälkeen öisen Centron halki Niteróin bussille. Lapa, Centro ja me itse näytämme nykyään aika erilaisilta.

Parasta fillareissa oli se, että pääsimme niillä aina kotikorttelin kulmalle asti, lähin pyöräasema kun on melkein vieressä. Lähestyessämme pikku hiljaa voimistuva musiikki vastasi päivällä pohtimaamme kysymykseen: kyllä, myös tänä keskiviikkona lähibaarissa soitetaan choroa.

Pysähdyimme vielä yhdelle oluelle (sama olut oli muuten choron soidessa realin verran kalliimpi kuin päivällä) ja katselimme aukion täyttänyttä joukkoa. Siinä missä päiväsaikaan ja muina iltoina porukka on varsin kirjavaa, nyt paikka näytti siltä mitä Zona Sulilla yleensä voi odottaakin: maksukykyistä valkoista keskiluokkaa. Rion Centrosta etelään siirryttäessä on aika vähän sellaisia tiloja, joissa eri etniset ryhmät aidosti sekoittuvat. Sunnuntaisin tässä lähistöllä järjestettävä roda de samba on tässä mielessä piristävä poikkeus. Siellä meistä kumpikaan ei erityisemmin erotu porukasta.

Musiikki oli hyvää, mutta loppui samaan aikaan kuin ensimmäiset oluet laseistamme. Jos olisimme olleet liikkeellä porukalla, olisimme luultavasti tilanneet toiset, mutta nyt päätimme kiivetä kotiin iltapalalle. Hampaita pestessäni huomasin nenänpääni punoittavan hiukan - tervetuloa takaisin Rioon aurinko!


Muista Rio-suosikeistani olen kirjoittanut aiemmin täällä.