Kirjan sivuilla ja muistojen kujalla

Luin pääsiäisenä Riosta kertovan kirjan nimeltä Dancing with the devil in the city of God. Sen on kirjoittanut brasilialainen toimittaja Juliana Barbassa. Maailman eri kolkissa pitkään asunut toimittaja palaa kirjan alussa kotimaahansa tarkastelemaan olympialaisiin valmistautuvaa kaupunkia.

Toimittajan osaaminen näkyy - teksti on tavattoman sujuvaa ja luin kirjan kahdessa iltapäivässä.

Moni juttu vuosien takaa palasi lukiessa mieleen. Vuoden 2006 lopulla kaupunki oli niin levoton, että kansainvälinenkin uutiskynnys ylittyi monesti. Muistan miten ihmisten polttaminen bussin sisään järkytti silminnähden sellaisiakin riolaisia, jotka monen muun raakuuksista kertovan uutisen edessä kohauttivat olkapäitään ja jatkoivat sitten sitä mitä sillä hetkellä olivatkin tekemässä. 

Muistan miten kerran saavuimme Suomesta Magéen samoihin aikoihin kun kirkolla koottiin vaatelahjoituksia. Vaatteet oli tarkoitus viedä ihmisille, jotka olivat menettäneet kaiken paitsi henkensä, kun muta vyöryi Teresópolisissa ja Nova Friburgossa alas vuorenrinteitä tuhoten kokonaisia asuinalueita. Pari vuotta myöhemmin vierailimme Friburgossa asuvan ystävämme luona ja näimme, miten paljon oli edelleen raivaamatta tai korjaamatta.

Kirjan kuvaukset olympialaisiin valmistautumisesta ja rakennustöistä nivoutuvat mielessäni paitsi lukuisiin häädöistä kertoneisiin uutisiin, myös siihen, millaisia mutkia Magén bussi on minäkin vuonna tehnyt satama-alueen rakennustöiden eri vaiheiden vuoksi.

Tarina rakentuu kaupungin moninaisten ongelmien ympärille. Jossain vaiheessa huomaan etsiväni riveiltä edes hieman toiveikkuutta.

Kuvaukset asunnon etsinnästä ja kaupunkiin asettumiseen liittyvästä byrokratiasta sekä riolaisesta sosiaalisesta koodistosta tuovat mieleen muistoja nekin. Kuinka monta kertaa puolisoni joutuikaan vastaamaan koko kansakunnan synneistä, kun käännöstoimisto, maistraatti tai mikäikinä oli pettänyt pohjoismaiset odotukseni. Desculpa amor, viu?

Kun kirjassa kuvaillaan kaupungin hunajaista valoa ja tuoksua, muistan myös ne hetket ja asiat, joiden vuoksi itse olen valmis antamaan Riolle anteeksi niin paljon, ainakin hetkittäin.  

Välillä lukiessa hämmentää, miten itsestään selvää tuntuu olevan vuokra-asunnon etsiminen nimenomaan Ipanemalta, miten lyhyet matkat taitetaan taksilla ja miten hintatason nousua kuvataan kertomalla drinkeistä, joiden hinnat ovat moninkertaisia verrattuna siihen, mitä itse niistä maksoin edes MM-kisojen aikaan turistina Copacabanalla. Mieleeni palaavat paikallisissa lehdissä tehdyt hintavertailut, joissa kuvattiin sellaisten paikkojen hintoja, joihin keskituloisella riolaisella ei ollut varaa aikaisemminkaan. 

Erikoinen valinta on se, että jostain syystä kirja ei käsittele ihonväriä melkein lainkaan. Näiden kohta kahdentoista vuoden aikana en ole viettänyt Brasiliassa päivääkään ilman jonkinlaista suoraa tai epäsuoraa muistutusta rasismista ja siihen liittyvistä valtasuhteista ja omasta asemastani niiden osana.

Kirjoittajan oman aseman pohtimisen ohuus pistää silmään, sillä kirjassa on muutoin monin paikoin hyvin henkilökohtainen ote. Yksityiskohtaisen ja huolellisen raportoinnin ja kuvailun ohessa kulkee tarina kaupunkiin palaamisesta, johon kuuluu toisaalta ilo perhetapahtumien todistamisesta, toisaalta syviä ulkopuolisuuden tunteita. 

Jokainen tarina Riosta on myös tarina kertojastaan. 

Tämäkin.