Juhlista ja juhlaperinteistä

Ei, ajankohdasta huolimatta en kirjoita tässä joulusta. Ensimmäisen Brasiliassa viettämäni joulun jälkeen totesin, että joulu ja Rio sopivat todella huonosti yhteen. Seuraavana vuonna sivuutin joulun parhaan kykyni mukaan ja hyppäsin suoraan uudenvuodenaattoon - sen juhlimiseen kauriin kääntöpiiri ja Rio de Janeiro on mitä parhain ympäristö.

Brasilialaiset ovat juhlivaista sorttia ja toisaalta perhekäsitys on laaja. Tästä seuraa, että minkä tahansa viikonlopun voi jättää suunnittelematta ja olla silti varma siitä, että jonnekin tulee kutsutuksi vähintään toisena päivänä, usein molempina.

(Sivuhuomautuksena, tulevaisuuden suunnittelu kalenteri kädessä ei ole kovassa huudossa muutenkaan. Kutsuihin vastataan aina myöntävästi - tämän oppimiseen minulla meni aika kauan - ja päivän koittaessa sitten ratkaistaan, mennäänkö vai eikö. Juhlien järjestäjä arvioi vierasmäärän kokemuksen perusteella.)  

Magéssa tyypillisiä juhlia ovat syntymäpäivät, lasten syntymäpäivät, 15-vuotissyntymäpäivät ja vauvakutsut. Viimeisimmistä miehille ja naisille on omat versionsa ja ne poikkeavat toisistaan niin paljon että ne järjestetään yleensä eri aikaan ja eri paikoissa. Viime vuosina olen kyllä ollut myös vauvakutsuilla, joilla on kuitattu samalla kertaa sekä miehille että naisille tarkoitetut kemut. Ne eivät eronneet tavallisista lasten syntymäpäivistä juuri muuten kuin että päivänsankari ei ollut vielä syntynyt. 

Tervetuloa, Luis Felipe.

Syntymäpäiviä juhlitaan ainakin Magéssa melkein poikkeuksetta ”oikeana päivänä”, ei siis esimerkiksi syntymäpäivän jälkeisenä viikonloppuna. Viikolla se tarkoittaa joko pienempää osallistujamäärää (osa pääsee töistä myöhään tai kotimatka esimerkiksi Riosta kestää kauan) tai myöhempään jatkuvia juhlia. Ei ole tavatonta että onnittelulaulu lauletaan vasta kymmenen jälkeen.

Syntymäpäiville kutsutaan perhe ja ystävät sikäli laajasti tulkiten, että esimerkiksi puolisoni kutsuu syntymäpäivilleen myös vanhempiensa ystävät, ja he taas kutsuvat kakkunsa ääreen myös meidän ystävämme. Eikä kukaan muu kuin minä varmaan edes ajattele, että on olemassa erikseen lasten ja vanhempien ystäviä – kun ystävämme taannoin menivät naimisiin, myös puolisoni vanhemmat olivat bestmanien ja kaasojen joukossa.

Onnellista syntymäpäivää, Leonardo!

Lasten syntymäpäivillä on yleensä suunnilleen sama porukka kuin aikuistenkin syntymäpäivillä, mutta siellä on lisäksi trampoliini, pelle, popcorninmyyjä ja dj sekä jonkun teeman mukaiset koristeet. Lasten syntymäpäivät ovat Magéssa aika erilaisia kuin omassa lapsuudessani Lahdessa, mutta ovathan ne siitä tietysti muuttuneet jo Suomessakin. Eivätkä ne toisaalta Magéssakaan olleet yhtä ylenpalttisia silloin kun puolisoni oli pieni. Myös Magéssa juhliin liittyy jonkin sortin kilpavarustelua, mutta toisaalta on ihan ymmärrettävää, että lasten juhliin halutaan panostaa kaupungissa, jossa lapsille noin muuten on tarjolla niin kovin vähän.   

15-vuotissyntymäpäivä on tytöille iso tapahtuma. Se on debytanttiperinteestä lähtöisin oleva aikuistumisriitti, jonka toteutus on useimmiten mallia päivä prinsessana. Billie Porter teki BBC:lle dokumentin, jossa hän seuraa niin superrikkaiden perheiden tyttöjen valmistautumista omiin juhliinsa kuin poliisien faveloissa asuville tytöille järjestämän juhlan valmisteluja.

Dokumentti, Cinderellas of the Slums kertoo turhia alleviivaamatta sekä 15-vuotispäivien kulttuurisesta merkityksestä että brasilialaisen yhteiskunnan syvästä epäoikeudenmukaisuudesta. Yle on näyttänyt sen jo ainakin kahdesti, jos tulee uudelleen vastaan niin kannattaa katsoa. Tulen vihaiseksi joka kerta kun näen tyttöjen tanssivan poliisien kanssa sen sijaan, että partnerina olisi perinteen mukaisesti läheinen ystävä, serkku tai poikaystävä.

Oma 24-vuotissyntymäpäiväni sattui siihen aikaan, kun ensimmäisellä Brasilian retkelläni asuin piabetálaisessa perheessä. En ole varma, olivatko ne ensimmäiset syntymäpäivät joille Brasiliassa osallistuin, mutta joka tapauksessa yksi tapakulttuurin osa oli vielä siinä vaiheessa minulle tuntematon juttu.

On nimittäin tapana että onnittelulaulun jälkeen synttärisankari leikkaa kakun ja antaa ensimmäisen palan kaikkein rakkaimmalle tai tärkeimmälle henkilölle. Yleensä se on äiti tai puoliso. No, kuten sanottu, minulle tämä tapa oli vieras, joten leikkasin kakkuni, kävelin tyynesti istumaan ja söin sen.

Auts.

Käytännöllisesti katsoen perheenjäsen

Yksi ensimmäisiä ihmetyksen aiheitani Riossa oli se, että kerrostaloissa on erikseen palvelusväen hissit (niiden ovissa on kyltti jossa lukee serviço). Kun huomautin tästä eräälle tuttavalleni, hän hieman vaivautuneen oloisena selitti, että sitä hissiä käyttävät kyllä kaikki, joilla on esimerkiksi paljon tavaraa kannettavanaan, tai jotka tulevat rannalta (hiekkaisina).

Myöhemmin huomasin, että tuttavani kertoma pitää kyllä paikkansa. Mutta niin pitää sekin, että harva kotiapulainen käyttää ”talon väen” hissiä.

Kotiapulaisia ja heidän asemaansa tarkkailemalla voi oppia paljon brasilialaisesta yhteiskunnasta, sen historiasta ja muutoksen tuskastuttavan hitaasta vauhdista. Viime vuosien keskustelu kotiapulaisille muun muassa työttömyysvakuutuksen ja korkeintaan kahdeksantuntiset päivät turvaavasta laista on mahdollistanut tämän tarkkailun pikakelauksella.

Aiheesta käytävää keskustelua seuratessa ei koskaan ole ollut vaikea muistaa, että Brasilia oli läntisen pallonpuoliskon viimeinen maa jossa orjuus lakkautettiin. 

Viime syksynä joissain eurooppalaisissakin elokuvateattereissa nähtiin brasilialainen Que horas ela volta? (engl. The Second Mother).

Elokuva kertoo Val-nimisestä kotiapulaisesta, joka on kotoisin Pernambucon osavaltiosta ja työskentelee varakkaassa saopaulolaisessa perheessä. Val myös asuu perheen luona. Elokuva käsittelee niin luokkakysymystä kuin Kaakkois-Brasilian ja köyhän Koillis-Brasilian suhdetta.

Pääosaa esittää suosittu Regina Casé. Tämä on saanut jotkut kysymään, miksi tummaihoinen näyttelijä kelpaa kyllä kotiapulaisen rooliin saippuasarjan sivuosassa, muttei elokuvan pääosan esittäjäksi. Casé on vaalea, kun taas yli puolet brasilialaisista kotiapulaisista on tummaihoisia ja muutoinkin etnisyys ja yhteiskuntaluokka kulkevat Brasiliassa usein käsi kädessä.

Puutteistaan huolimatta elokuva osuu monesti maaliinsa. Yksi näistä hetkistä on elokuvan alkupuolella, kun Val kysyy työnantajaltaan, voisiko hänen tyttärensä majoittua jonkin aikaa hänen luonaan eli perheen kodissa.

- Tottakai, sinähän olet käytännöllisesti katsoen perheenjäsen, vastaa dona Bárbara.

Tämä lause särähtää korvaan joka kerta. Eräs tuttavani kuvaili viimeksi tavatessamme lastenhoitajaansa juuri näin. Ja niin tekevät monet muutkin. Mietin, ovatko he koskaan kysyneet esimerkiksi sitä, kuka hoitaa kotiapulaisen tai lastenhoitajan omia lapsia sillä aikaa kun äiti (melkein kaikki ovat naisia) on töissä. Perheen kesken tällaisen aiheen luulisi nousevan esiin, eikö.

Ei tarvitse asua Brasiliassa kauankaan kuullakseen jonkun kuvaavan kotiapulaistaan noilla sanoilla. Jostain syystä en kuitenkaan ole koskaan kuullut kotiapulaisena työskentelevän ihmisen kuvailevan suhdettaan työnantajaansa samalla tavalla.

Useammin kuin kerran olenkin miettinyt, että jos Tuulen viemää -elokuvasta tehtäisiin moderni versio, se voisi sijoittua juuri Brasiliaan.

Sananen sambasta

Kuuden ensimmäisen Brasiliassa viettämäni kuukauden aikana en juurikaan tutustunut sambaaviin ihmisiin. Siis sellaisiin, joiden kanssa grillaamiseen tai ulkonakäymiseen olisi edes melkein lähtökohtaisesti kuulunut samba. (Opettelin kyllä vähän forrón askeleita ja joka kerta kuunnellessani Mirkka & Madrugadaa päätän hetimiten palauttaa ne mieleen. Vielä on palauttamati.)

Puolison kotona on toisin. Sekä anoppi että appi ovat aikanaan olleet paikallisen sambakoulun passistoja, soolotanssijoita. Magélainen perimätieto muuten kertoo, että kyseinen yhdistys olisi jopa ollut Brasilian ensimmäinen sambakoulu, mutta samban virallinen historiankirjoitus ei ikävä kyllä dokumenttien puuttuessa tunnista tätä.

Kaikki brasilialaiset eivät sambaa eivätkä välttämättä edes pidä koko lajista. Joitain stereotypia jopa ärsyttää. Mutta puolisoni perheessä kaikki sambaavat. Kaikki. Grillaamisen taustalle kuuluu automaattisesti samban rytmi ja vasta hyvin myöhään illalla pienen porukan jäätyä jäljelle se saatetaan vaihtaa funkiin. Naapurin rouva sambaamassa paljain jaloin katulampun valossa on uskomattoman upea näky.

Kuten moni tietää, brasilialaiset sambakoulut eivät ole tanssikouluja. Niissä ei siis järjestetä sambatunteja. Samba opitaan mallista ja tyylejä on monia. Mutta samba on armollinen tanssi. Siitä nauttimiseen riittää, että osaa laskea kahteen. Ja vastoin yleistä harhakäsitystä korkokengillä on helpompaa – siis helpompaa siinä mielessä, että liikkeet ovat pienemmällä vaivalla näyttävämpiä. Vähän enemmän harjoitusta vaatii sitten se, että tanssii paljain jaloin asfaltilla kuin kuningatar (en kuulu heihin).

Olin koko lailla täpinöissäni ensimmäisestä illastani sambakoulussa. Olen ujohko, enkä (edelleenkään) tykkää näkyä, mutta kun ympärillä oli riittävästi ihmisiä, uskaltauduin kokeilemaan. Intoani lisäsi mieheni tädin kannustava ”ei hassumpaa” kera hymyn. Pian jo vannoin ikuista rakkauttani sambaan, missä kohtaa täti katsoi aiheelliseksi kertoa minulle, ettemme edes olleet sambakoulussa vielä – kyseessä oli viereinen klubi, jossa lämmiteltiin ennen sambakoulun ovien ovien aukeamista.

Tässä ollaan jo sambakoulussa.

Samban takia opin arvostamaan lyömäsoittimia ja rakastamaan sitä kohtaa, jossa soittaa pelkkä bateria, perkussioryhmä. Mutta vaikka karnevaalisamba tempaa mukaansa, lähimpänä sydäntäni on kuitenkin samba de raiz jota pidetään samban lajeista perinteisimpänä. Juuri se samba soi meidän sunnuntaigrillajaisissamme. Sellainen jota soittaa esimerkiksi Fundo de Quintal.  

Ja onko se nyt sitten mikään ihme, että juuri tähän kokoonpanoon ihastuu ihminen, jonka mielestä täydellinen ranta on sellainen jossa on vain oma porukka – fundo de quintal nimittäin tarkoittaa pihan perää...

Tunnelma josta pidän

Karnevaali lähestyy ja ensi vuonna moni matkustaa Rioon myös olympialaisia ihmettelemään. Siksi jaan tässä jollekin kaverinkaverille tekemäni listan paikoista jonne itse vieraani veisin. Jokainen edustaa omalla tavallaan jotain josta Riossa pidän. Vamos lá.

OLUELLE – Travessa do Comércio já muut kapeat mukulakivikadut Praça XV:n aukion kupeessa. Täynnä pieniä baareja ja baarityyppisiä ravintoloita. Carmen Miranda asui aikanaan täällä. Hyvällä tuurilla naapuripöydässä on sambaa soittava seurue. Tänne kannattaa mennä lounaalle tai sitten vasta töiden jälkeen, moni paikka aukeaa vasta illalla. Osoite: Praça XV, Travessa do comércio.

After work.

INSTAGRAMIA VARTEN – Escadaria Selarón. Taiteilijan mukaan nimetyt, värikkäillä laatoilla koristellut portaat jotka voi bongata ainakin John Legendin P.D.A. (We Just Don't Care) ja Snoop Doggin Beautiful-videoilla. Osoite: Rua Joaquim Silva x Rua Manuel Carneiro, Lapa.

TANSSIMAAN – Rio Scenarium. Alueen muihin baareihin verrattuna tyyriinpuoleinen, mutta takuuhyvää brasilialaista musiikkia (eri lajeja illasta riippuen). Suosittelen täsmäiskuna erityisesti jos olet Riossa vain lyhyen aikaa. Täällä käy paljon turisteja, muttei silti ole tylsällä tavalla turistimainen. Jos ei halua tanssia, voi katsella muita. Osoite: Rua do Lavradio, Centro.

FEIJOADAA – Suosittu paikka syödä perinteikästä feijoada-papupataa on Santa Teresan kaupunginosassa, Largo do Guimarãesin aukion lähellä sijaitseva Bar do Mineiro. Feijoadaa tarjoillaan yleensä lauantaisin ja sunnuntaisin lounaalla.  Itse syön kuitenkin feijoadani lähempänä Largo do Guimarãesia sijaitsevassa Bar Portellassa. Sinne mahtuu paremmin.

Bar Portella.

HETKI HILJAISUUTTA – Parque das ruinas. Mesenaatti Laurinda Santos Lobon huvilan jäännökset, joista on tehty näköalapuisto. Täällä kokoontui Rion kulttuurikerma 1920-luvulla. Upeat maisemat Sokeritopalle päin. Sen verran korkealla ja avoin kohta, että tuuli käy mukavasti. Osoite: Rua Murtinho Nobre, 169. Bussista pois Largo do Curvelon aukiolla, loppumatka kävellen.

Parque das ruinas.

KOOKOSVETTÄ RANNALLA – Praia Vermelhan ranta Sokeritoppa-vuoren juurella on mielestäni Rion rannoista söpöin. Se ei useinkaan ole uimakelpoinen, ja ehkä juuri siksi se on mukavan rauhallinen huolimatta vähän matkan päässä Sokeritopan vaunuihin jonottavista turisteista. Sokeritopan juurelle kulkee kävelytie nimeltä Pista Claudio Coutinho. Täällä näkee usein apinoita.

AURINGONLASKU – Arpoadorin auringonlasku on monen mielestä Rion kaunein. Copacabanan ja Ipaneman väliin jäävät rantakalliot alkavat täyttyä kuin teatterin katsomo jo puolisen tuntia ennen auringonlaskua. Oikein hienolle auringonlaskulle taputetaan. Metrolla General Osórion asemalle ja loppumatka kävellen.

Arpoador.

SAMBAKOULUJA – Tekniset harjoitukset Sambódromolla lauantaisin ja sunnuntaisin ennen karnevaaleja. Näissä ei näe pukuja tai hienoja vaunuja, mutta tunnelma on mahtava, koska yleisö koostuu pääosin ihmisistä, jotka asuvat siellä, mistä kulloinenkin sambakoulu tulee. Erityisesti lähellä sijaitsevan Mangueiran sambakoulun iltana hipat ovat hienot. Vapaa pääsy. Keskikatsomoista (3, 5, 7, 9) näkee eniten. Vuoden 2016 aikataulu löytyy täältä. Osoite: Rua Marques de Sapucaí. Lähin metro on Central. 

Mangueiran sambakoulu valmistautuu harjoitukseen.

KARNEVAALIA – Katukarnevaalikulkueiden, blocojen harjoitukset ja esiintymiset. Monen mielestä aidompaa, vähemmän kaupallista karnevaalia. Blocoja on valtavasti, perinteisiä tai suosittuja ovat mm. Cordão da Boitatá, Cordão da Bola Preta, Monobloco, Cacique de Ramos, Escravos da Mauá, Banda de Ipanema, Carmelitas ja Simpatia é quase amor. Perinteisillä blocoilla on usein sama esiintymispäivä vuodesta toiseen (esim. "karnevaalilauantaina”). Vapaa pääsy.

+ 1, FAVELATURISMI. Tämä usein kiinnostaa mutta herättää monen mielessä kysymyksiä eettisyydestä. Itse en ole koskaan osallistunut minkäänlaisille kierroksille, mutta jos menisin, menisin sellaiselle, jonka favelassa asuvat ihmiset järjestävät, jossa he ovat itse oppaina ja jossa tuotto jää favelaan. Esimerkiksi Brazilidade Santa Martassa on tällainen. Kierroksen saa englanniksi, lisäksi sijainti on turistille kätevä. En suosittele vierailemaan faveloissa omatoimisesti ilman luotettavaa paikallista seuraa. 

Entä sitten paras aika matkustaa Rioon? Omat suosikkini ovat tammi- ja heinäkuu. Tammikuussa on rantakelit ja kaupunki valmistautuu karnevaaliin. Sambakoulut ja blocot harjoittelevat ja karnevaalitunnelmaan pääsee paljon halvemmalla kuin itse kekkereiden aikaan. Heinäkuussa taas sää on miellyttävä, usein hiukan aurinkovarmempi kuin Suomessa samaan aikaan. Mahtava sää kaupungin tutkimiseen. Rion rannoilla on viileää, mutta muutaman tunnin päässä, esimerkiksi Búzioksessa asia voi hyvinkin korjaantua.

Boa viagem!

Täydellisen rannan kriteeri

Puolisoni kotitalon naapurissa asuu pariskunta, joiden esikoisen kummi hän on. Puolisoni on tuntenut pariskunnan miehen lapsesta asti ja minäkin pidän heitä jo perheenäni. He ovat kuin peilikuva minusta ja puolisostani: rouva on puhelias ja ulospäinsuuntautunut ja herra varautunut ja pienessä porukassa viihtyvä. Herra kuvailee usein mielestään onnistunutta sosiaalista tilannetta sanomalla, että paikalla oli só a gente, vain meidän oma porukka.

Puolisoni serkun perheellä on casa de praia, talo rannalla ja pari vuotta sitten heinäkuussa suuntasimme porukalla sinne viikonlopun viettoon. Rion rannoilla vesi on heinäkuussa usein niin kylmää, etten edes kastautuisi, mutta Região dos Lagosin kaupungeissa on monta suojaisaa, matalaa rantaa, jossa saatan jopa uida, kunhan aurinko ensin lämmittää ihoa riittävästi.

Aika monella Rion seudulla asuvalla on casa de praia. Usein nämä talot sijaitsevat parin-kolmen tunnin automatkan päässä sellaisissa kaupungeissa kuin Arraial do Cabo, Búzios tai Cabo Frio. Varallisuudesta riippuu, millainen talo, miten lähellä rantaa ja missä kaupungissa. Ja kun koittaa pidennetty viikonloppu (karnevaalista puhumattakaan), valtatie 101 on tukossa ja ruuhkassa kuluu tunti jos toinenkin.

Konsepti on osittain sama kuin Suomessa kesämökille mennessä: vuodevaatteet mukaan ja ruokakaupan kautta. Mutta oman saunan ja järvenrannan sijaan jokaiselle päivälle valitaan kohteeksi joku valtameriranta jonne sitten mennään autolla.

Tässä kohtaa kuuden hengen porukkamme jakautuu. Siis toiveiltaan, ei konkreettisesti eri paikkoihin. Jostain syystä porukassamme ei toimi sellainen ajatus, että yhdenlaisesta ympäristöstä kiinnostuneet menisivät yhteen suuntaan ja loput toiseen. Ymmärrän kyllä, että koko homman idea on olla yhdessä, mutta koska tarvitsen välillä aika usein myös omaa rauhaa, kuvio on joskus vähän stressaava.

Päädyimme ensimmäisenä päivänä rannalle, joka paikallistietoutta omaavien seurueemme jäsenten mukaan on The Ranta. Se jossa on tyylikästä olla. Eikä siinä mitään vikaa ollutkaan, paitsi kamala tuuli joka sinä päivänä riepotti hametta ihan riippumatta siitä, minkä rannan valitsi.

Tilasimme ruokaa, joten saimme rantatuolit ja aurinkovarjot maksutta. Rapeaa uppopaistettua kalaa (Brasiliassa moni eväs on uppopaistettu) ja jääkylmää olutta, ei hassumpaa. En kuitenkaan edelleenkään tiedä, mikä siitä rannasta teki erityisen. Ihan nätti merenlahdenpoukama hotellien lähellä. 

  

Illalla tein meille lasagnea ja istuimme niin pitkään yöhön, että seuraavan päivän rannalle lähtö viivästyi. Meillä ei ollut enää aikaa lähteä kovin kauas, ja yleisen pohdinnan jälkeen isäntä viimein hiukan pahoitellen ehdotti, että josko mentäisiin tällä kertaa vain lähimmälle rannalle. Niin tehtiin.  

Siellä näytti tältä.

Figueira, Arraial do Cabo.

Koko rannalla oli saapuessamme meidän lisäksemme vain kaksi ihmistä, ja hekin poistuivat pian. Meillä oli koko kilometrien mittainen ranta itsellämme. Vesi oli liian kylmää uimiseen, mutta uimme silti. Lämmittelimme kaivamalla aaltojen paljastamasta rantahiekasta esiin äyriäisiä. Huusimme tuuleen.

Pidin tästä rannasta kovasti, sanoin isännällemme kun kävelimme takaisin autolle. Hän hymyili, ehkä hiukan helpottuneena.

Niin, täällä oli só a gente, jatkoi naapurin mies.

Niinpä. Täydellinen ranta.