Kuudentena päivänämme päätimme laittaa leppoisuuden testiin ja sukeltaa byrokratiaan. Suuntasimme kohti Niteróita ja liittovaltion poliisin ulkomaalaistiskiä, tavoitteena rekisteröidä viisumini.
Liittovaltion poliisin kanssa asiat sujuvat yleensä koko lailla kirjan mukaan, mutta Riossa asioiden sujuminen on missä tahansa melkein aina ja ainakin jossain määrin tuulenmukaista. Periaatteessa meillä oli kaikki paperit kunnossa, mutta silti mielessä nakutti ajatus siitä, että saattaisimme päätyä sellaiseen Amazing Race -tyyppiseen luukkuleikkiin joka edelsi avioitumistamme.
Kevyestä huolesta huolimatta emme edes yrittäneet ehtiä paikalle heti avaamisaikaan vaan hyppäsimme Magé - Niterói -vaniin vasta kahdeksan jälkeen. Naapurikadulla sijaitsevan bussikorttien latauspisteen nettiyhteydet olivat poikki, emmekä saaneet arvokorttejamme tankattua, joten jouduimme maksamaan lipuista täyden hinnan. Julkinen liikenne on täällä paikalliseen palkkatasoon suhteutettuna tosi kallista. Osa saa työnantajiltaan etuna työmatkalipun, osa ei.
Magén ja Manilhan välinen tie on ainoa paikka, jossa olen Brasiliassa pelännyt henkeni edestä (jos paluulentoa pääkaupunki Brasíliasta Rioon helvetillisessä myrskyssä ei lasketa). Tiellä kulkee valtavasti raskasta liikennettä, mutta silti se on vain kaksikaistainen. Ja pirun huonokuntoinen. Se ei kuitenkaan estä vanien kuskeja esimerkiksi yrittämästä ohittaa kahta täysperävaunurekkaa mutkassa.
Tietä molemmin puolin reunustava suo, luonnonsuojelualue, on ainakin osasyy siihen, ettei sitä ole aikaisemmin laajennettu. Nyt reunoilla kuitenkin pörräsivät traktorit ja työmiehet lanasivat punaista maata tasaiseksi pohjaksi.
Toivon ettei laajennus aiheuta paikalliselle ekosysteemille mittavaa tuhoa - ja olen hemmetin iloinen siitä, että turvallisuus tiellä parantuu. Nopeudestahan ei ole tingitty tähänkään asti...
Auto täyttyi jo Magésta lähtiessä ja ruuhka-aika oli ohi, joten matka sujui sutjakkaasti. Tätä toki edesauttoi se, että kuski ohitti Manilhan liittymään sumputtuvan liikenteen pientareen kautta. Niteróihin saapuessa ilahduin nähdessäni siellä ison Wärtsilän rakennuksen. Nopea googlaus kertoi, että Wärtsilä on ollut Niteróissa jo useamman vuoden, mutta jostain syystä en ole kiinnittänyt siihen aikaisemmilla reissuilla huomiota.
Liittovaltion poliisin ulkomaalaistiski löytyi pienen ostoskeskuksen kolmannesta kerroksesta. Missään ei tietenkään näkynyt minkäänlaista ohjetta siitä, mitä tehdä tai mihin jonoon asettua, mutta hetken haahuttuamme sain nimeni ulkomaalaisten vuorolistalle. Listasta näkyi muiden jonottajien nimet ja kansallisuudet, minua ennen paikalla oli vain muista portugalinkielisistä maista saapuvia. Montaa heistä oli jo palveltu, joten vuoroni tuli nopeasti.
Virkailijalla meni hetki ymmärtää asiamme. Sekaannusta luultavasti edesauttoi se, että olimme varmuuden vuoksi ottaneet mukaan kaikki viisumin hakemiseen vaadittavat dokumentit ja virkailija ehti napata koko muovitaskun itselleen ennen kuin poistimme tarpeettomat.
Joo, siis mulla on jo viisumi jonka sain lähetystöstä mun kotimaassa. Ei, en kotimaan lähetystöstä vaan Brasilian lähetystöstä Helsingissä. Me halutaan vaan rekisteröidä se. Joo ollaan naimisissa. Joo ei avoliitossa.
Lopulta olimme kaikki kolme samaa mieltä siitä, että paikka on oikea, paperit kasassa ja kaikki maksut hoidettu. Kunnes.
Tässä on ongelma.
Saakeli. Noita sanoja en halua virallisia asioita hoidettaessa kuulla. Tyyppi häviää väliseinän taakse. Huomaan että hänen vyötäröllään on ase. Liekö useinkin toimistotehtävissä tarpeen.
Heppu palaa. Hän ei ilmeisesti selatessaan ollut huomannut jotain passini kopioiduista sivuista. Se löytyy ja tietojen nakuttelu koneelle jatkuu. Eräästä dokumentista hän huomaa, että etunimeni keskellä on r, ei l. Itse tämän toki jo tiesinkin, mutta hän väittää minun sanoneen alussa nimekseni Ila, "ihan vain hämätäkseni". Hymyilen lammasmaisesti vitsille, sillä loppupäiväni sujuvuus on hänen käsissään.
Lopulta tietoni saadaan järjestelmään huolimatta siitä, ettei meillä ole todistusta asuinpaikastamme täällä Brasiliassa (en ihan tajua miten voisikaan vielä olla) sekä siitä, että virkailija joutuu käynnistämään koko koneensa uudelleen printteriongelmien takia. Odotellessa hän auttaa brasilialaisten tiskille pyrkivää asiakasta sekä viihdyttää itseään pyytämällä minua lausumaan kahdesti molempien vanhempieni koko nimet.
Lopulta saamme kaikki paperimme takaisin. Hän kehottaa meitä käymään lounaalla ja palaamaan kolmen vartin kuluttua takaisin - suunnilleen sen ajan kuluttua minut kutsuttaisiin antamaan sormenjäljet. Suuntaamme läheiseen eväsbaariin.
Palatessamme liukuportaissa edellämme kulkee nainen, jonka hiukset on nostettu takaraivon päälle upeaksi, pörheäksi poninhännäksi. Jo Magéssa huomasin, että entistä harvempi musta nainen suoristaa hiuksiaan.
Ensimmäisen virkailijan aika-arvio osuu oikeaan ja hetken päästä hänen kollegansa kutsuu minut antamaan sormenjälkeni. Se on nopeasti hoidettu ja saan kainalooni passini sekä kuitin papereiden jättämisestä.
Valmis?
Valmis.
Päivitän Facebookin: mission accomplished. Mitä, alle neljässä tunnissa, ihmettelee kymmenen vuotta Riossa asunut suomalaisystävä.
Alle kolmessa.
Lounastamme, tankkaamme bussikortit, ihailemme hetken maisemaa Rioon ja otamme sitten hyvissä ajoin ennen ruuhkaa vanin takaisin Magéen. Koska huomenna ei tarvitse palata ja talvi jatkuu aurinkoisena, mietimme, josko suuntaisimme kansallispuistoon.
Paikallisen rallin mukaan: tá tranquilo, tá favorável - eli hyvin menee, oikein hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti