Päiväkirjan
kirjoittamiseen tuli tauko pian sen jälkeen kun olimme asettuneet tänne Magéen.
En oikein osannut alun jälkeen pukea ajatuksia ja tuntemuksia kokonaisuuksiksi. Ympäristö saa jatkuvasti miettimään niin montaa asiaa, ettei pään sisällä tunnu enää olevan tilaa niiden järjestämiseen.
On ilo
paluusta ja huoli maailman tapahtumista.
Posket
täyttävä ilo siitä, ettei tämä ole viimeinen sunnuntaigrilli, ilta
kantabaarissa, illallinen ystävien kanssa. Ja kasvava huoli, pelkokin, kun
rakkaiden puheissa toistuvat kuvaukset siitä, mitä he eivät (enää) arjessaan
tee.
Ilo kypsistä
tomaateista, onnistuneesta keitosta, omasta yrttilaatikostani. Turhautuminen
siihen, että ihminen tarvitsee tässä maassa asianajajan ja paljon ylimääräistä
aikaa saadakseen rahansa takaisin väärin perustein laskuttaneelta
teleoperaattorilta.
Ilo siitä,
että lähipiirin vauvat ovat syntyneet terveinä, kummipojalla on töitä ja kasiveen
koulu sujuu. Huoli siitä, että naapurintytön koulupäivät ovat typistyneet
milloin opettajien lakon vuoksi (palkat maksamatta), milloin siksi, että kouluun
ei tule vettä.
Ilo rohkeista,
upeista ystävistäni, jotka puhuvat feminismistä, rasismista ja
yhdenvertaisuudesta ympäristössä, jossa monen mielestä feminismi tuhoaa perheet,
rasismista puhuminen on uhriutumista ja menestyminen vain itsestä kiinni. Huoli
siitä, että viime viikolla tämän kaupungin poliittisten murhien jo ennestäänkin
pitkä lista kasvoi yhdellä.
Voiko samaan
aikaan
tunnistaa
ongelmat ja niiden koon
nähdä hyvä ja mahdollisuudet
parempaan
olla masentumatta
olla sulkeutumatta
omaan lähipiiriin
olla tekemättä
vahinkoa kenellekään
tehdä silti edes jotain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti