Jäähyväisiä ja jälleennäkemisiä

Coisa que gosto é poder partir
Sem ter planos
Melhor ainda é poder voltar
Quando quero

Pidän siitä että voin lähteä

Ilman suunnitelmia

Vielä parempaa on voida palata

Kun tahdon

Kasvoin tietäen, että lukion jälkeen muutan kotikaupungistani muualle opiskelemaan. Niin tekee Lah(d)essa moni sellainen, joiden suunnitelmiin kuuluvat korkeakouluopinnot.

18-vuotiaana muutin Turkuun käytyäni siellä vain kerran aiemmin (pääsykokeissa). En vieläkään tiedä, mistä tuli ajatus muutosta kaupunkiin, jossa minulla ei ollut perhettä eikä ystäviä. Luultavasti siitä, että yksi harvoista tuntemistani yliopistossa opiskelevista ihmisistä oli opiskellut siellä. 

Kaksi ensimmäistä vuotta olin sekä Turussa että yliopistolla aika hukassa. En ymmärtänyt yhtään miten yliopisto toimii. Lisäksi aivan kaikilla muilla tuntui olevan muitakin tuttuja kuin vuosikurssimme opiskelijat - ja luultavasti olikin: kuulin ensimmäisenä opiskeluvuotenani, että yli 70 prosenttia Turun yliopiston opiskelijoista tuli vanhan Turun ja Porin läänin alueelta. 

Alun hapuilun jälkeen kuitenkin kotiuduin. Löysin omat kulmani ja ystäväni, joiden kanssa kävellä Aurajoen jäällä ja juoda halpaa valkoviiniä Puolalanpuistossa. Turku on edelleen Suomen kaupungeista se, jossa mieluiten asuisin.

Sitten mukaan tuli Brasilia, "pieni tauko keskelle gradun tekemistä", se oli suunnitelma. Palasin kyllä ensimmäisen puolen vuoden jälkeen Suomeen viimeistelemään gradun (ja asuin yhden kevätlukukauden isoäitini luona), mutta palasin myös Brasiliaan. 

Turussa minulla oli sinne muuttaessani jo opiskelupaikka ja silloinen, mukana muuttanut poikaystävä. Brasiliassa kaikki piti aloittaa alusta. Monet onnellisimmista mutta myös vaikemmista hetkistäni sijoittuvat Rioon.

Nyt siellä odottaa kokonainen toinen perhe ja ystäviä pitkin Rion osavaltiota, jokunen muuallakin. Kokonainen toisenlainen elämä.

Yhdeksän vuotta sitten muutimme puolisoni kanssa Brasiliasta Suomeen. Ensin Lahteen, sillä sieltä löytyi töitä. Se paluu oli itselleni helpohko, sillä vaikka moni ystävä oli muuttanut muualle, suurin osa perheestäni asui ja asuu edelleen Lahdessa.

Neljä vuotta myöhemmin muutimme Helsinkiin, ensin vuodeksi vuokralle, sitten nykyiseen kotiimme. Vasta pari vuotta Helsingissä asuttuani tajusin, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka syntyvät, kasvavat ja opiskelevat pääkaupunkiseudulla jääden tänne myös töihin.

"O trem que chega é o mesmo trem da partida."

Uuteen paikkaan lähteminen ja asettuminen vie energiaa. Joskus niin paljon, että muuten melko rauhallinenkin ihminen huomaa parkuvansa täyttä kurkkua ja paiskovansa esineitä seinään. Mutta toisaalta se vaihe, kun huomaa tehneensä jostain paikasta kodin, antaa valtavasti uskoa tulevaisuuteen ja omaan pärjäämiseen.

Mutta kaikkien näiden lähtöjen jälkeenkään en ole missään määrin tottunut lähtemiseen. Inhoan (ja mahdollisuuksien mukaan välttelen) jäähyväisiä, vaikka kyseessä olisi vain kolmen kuukauden pätkä, jonka aikana en kaikkia läheisiä näkisi välttämättä muutenkaan. 

Lähteminen on vaikeaa, koska siinä joutuu luopumaan, vaikka vain hetkeksi, jostain tärkeästä ja rakkaasta. 

Kääntöpuolena on se, että maailmassa on näiden vuosien, lähtemisten ja saapumisten jälkeen aika monta paikkaa, jota voi kutsua kodiksi.