Minun rantani

Siinä missä britit puhuvat teekupillisista, brasilialainen kertoo kiinnostuksen tai osaamisen puutteesta sanomalla, ettei jokin asia ole oma ranta, a minha praia. Ilmaus toimii myös myönteisenä.

Rio on kuuluisa rannoistaan. Kaikki tuntevat Copacabanan ja Ipaneman. Mutta kuten jo aikaisemmin kerroin, suosituimmat paikat eivät välttämättä ole a minha praia. Jos kaipaa legendaaristen rantojen ja rantakatujen sijaan mukavia rantoja, kannattaakin suunnata Guanabaran lahden toiselle puolelle Niteróihin. 

Lautta tuo Rion keskustasta, Praça XV:ltä Niteróihin.

Kun asuimme Niteróissa, lähdimme joskus rannalle jo aikaisin aamulla, ennen töitä. Heräsimme viideltä ja hyppäsimme bussiin joka vei aina kaupungin toiselle laidalle asti. Siellä on suosikkirantani Itacoatiara.

Itacoatiaralle pääsee bussilla melkein perille, viimeinen puolisen kilometriä pitää kävellä. Rannalle johtavaa katua reunustavat kalliit talot. Itacoatiaralla saatoimme mennä uimaan yhdessäkin ja jättää tavarat vartioimatta – rannalta pääsee pois vain yhtä kautta ja sen reitin päässä on poliisin vartiokoppi, joten varkauksista ei tarvitse olla yhtä huolissaan kuin muualla.   

Ihana Itacoatiara.

Parasta Itacoatiaralla on kuitenkin se, että se on tavattoman kaunis ja rauhallinen. Etenkin aamulla. Tätä selittää kyllä osaltaan se, että ranta on aika syvä ja aamusta vesi voi tuntua kesälläkin hyytävän kylmältä. Rantahiekalle rikkoutuneet meduusat tuovat silloin erehdyttävästi mieleen jäähileen. (Pakko kertoa paikasta jotain ikävääkin, etteivät kaikki innostu. Sittenhän se ei enää olisi niin rauhallinen!)

Itacoatiarasta Niteróin keskustaan palattaessa seuraava ranta on Itaipú, joka muuttuu matkalla Camboinhasin rannaksi. Rannan sanotaan Brasiliassa olevan demokraattinen, kaikille avoin paikka, mutta tämän rantakaistaleen kohdalla väite on kyseenalainen.

Vaikka Itaipún ranta on täysi, vedessä on tilaa.

Sekä Itaipú että Camboinhas ovat kyllä julkisia rantoja, mutta vain Itaipún rannalle pääsee bussilla. Ja jos jonnekin ei pääse bussilla, se tekee liikkumisen mahdottomaksi köyhille perheille ja nuorille. Kun Riossa taannoin päätettiin muuttaa bussilinjoja niin, etteivät pohjoisesta tulevat bussit enää aja valtamerirannoille, tämä nähtiin nimenomaan yrityksenä hankaloittaa köyhien riolaisten matkaa Zona Sulin rannoille.

Camboinhasissa on tilaa. Siksi kannoimme oman pöytämme epäsosiaalisti hiukan kauemmas.

Autolla liikkuva pääsee siis valitsemaan kahden hyvin erilaisen ympäristön välillä. Camboinhasissa on rantabaarit tuoleineen, aurinkovarjoineen ja (kalliine) palveluineen. Siellä on myös paljon enemmän tilaa ja aika rauhallinen tunnelma. Itaipú taas on melkein viimeistä neliömetriä myöten täynnä, poppi soi kovemmalla ja jossain varmasti grillataan. Itaipússa voi usein uida silloinkin kun Camboinhasin rannalla on punaiset liput (ne varoittavat voimakkaista aalloista tai merivirroista).

Keskustaa lähin valtameriranta on Piratininga. Siellä olen käynyt vain kerran. Piratininga on matala, ja siksi vesi on lämpimämpää kuin vaikka Itacoatiaralla. Näistä syistä se on monen lapsiperheen suosikki. Myös Piratiningalle pääsee bussilla.

Niteróin rantojen huono puoli Riosta päin tullessa on tietysti se, että rannalle matkaamiseen menee enemmän aikaa. Mutta jos aikaa on koko päivä, niin ekstra-ajan investointi kyllä kannattaa.

Boa praia!

Karnevaalisambaa, angiina ja kuinka blocot syntyvät

Jotkut sanovat, että Rion karnevaali ei ole maineensa veroinen. En ole ihan varma, mitä tällä tarkoitetaan - Rion karnevaali kun ei tarkoita kaikille samaa. Joku katsoo kulkueita sambódromolla, joku osallistuu sambakoulun kulkueen valmisteluun syyskuusta asti, joku pomppii blocoissa ja joku pysyy rannalla koko kekkereiden ajan. Oma kokemukseni on vaihteleva yhdistelmä näitä.

Ensimmäinen kertani sambakoulussa sattui olemaan ilta, jolloin valittiin vuoden 2006 karnevaaleille samba-enredo. Jokaisella sambakoululla on karnevaaleilla teema, enredo, joka sambassa sanoitetaan ja kulkueella kuvitetaan.

Finaalissa oli enää kaksi kilpailevaa sambaa. Olimme paikalla erään säveltäjän kutsumina. Tämä kuulostaa huikeasti eksklusiivisemmalta kuin on – luulen, että melkein kaikki olivat tuona iltana paikalla jonkun säveltäjän kutsusta. Säveltäjät nimittäin haluavat iltaan innokkaita tukijoita omalle kappaleelleen ja joskus näitä tukijoita tuodaan jopa tilausbusseilla naapurikaupungeista asti.  

Kannustimme ilmeisen tehokkaasti, sillä kyseinen arkkitehtuurista kertova samba valittiin sen vuoden samba-enredoksi. 

Monelle riolaiselle karnevaalissa on kyse ensisijaisesti lomasta. Aika moni vuokraa asuntonsa turisteille ja matelee valtatie 101:ä pitkin Região dos Lagosin kaupunkeihin. Siksi olemme joka kerta juhlineet hiukan eri porukalla sen mukaan ketkä ovat maisemiin jääneet.  

Ensimmäinen karnevaalini oli lyhyt: ehdin pomppia vain Bola Pretan kulkueessa ennen kuin väsähdin kokonaan. Lääkärissä syyksi selvisi kipakka angiina, jonka vuoksi makasin lopulta melkein viikon sängyssä Magéssa ja katsoin niin blocot, paraatit kuin pisteiden laskun sohvalta. Viradouro oli tuolloin arkkitehtuuri-enredollaan kolmas.

On perinteisiä kouluja (tai carnavalescoja, karnevaalisuunnittelijoita) ja uudistajia. Viradouron seuraavien vuosien carnavalesco Paulo Barros oli uudistaja. Barros ilmoitti jo etukäteen sijoittavansa koko baterian, rumpuryhmän, yhteen karnevaalivaunuista. Tätä ei kukaan ollut tehnyt aikaisemmin (eikä käsittääkseni sen jälkeenkään) ja Barrosia pidettiin hulluna. Kukaan ei pystynyt kuvittelemaan, miten idean voisi toteuttaa harmonian kärsimättä ja vaunun jäämättä tyhjäksi siinä vaiheessa kun bateria sääntöjen mukaisesti jää sambódromon puoliväliin odottamaan kulkueen loppupäätä.

Ihoni menee vieläkin kananlihalle kun katson tätä videota (baterian temppu kohdasta 4:10 eteenpäin).   

Sittemmin Barros siirtyi takaisin Tijucaan ja Viradouro putosi ykkösdivariin, grupo de acessoon. Tai nykyisin ryhmän nimi on grupo da série A, mutten oikein meinaa oppia sitä.

Jos mielii nähdä sambakoulujen kulkueita mutta budjetti on pieni, Grupo A:n ilta karnevaaliperjantaina on hyvä vaihtoehto. Kulkueet eivät ole ihan yhtä ylitsepursuavan ylellisiä kuin grupo especialissa ja taso vaihtelee ryhmän sisällä enemmän, mutta tunnelma on hieno. 

Halvemmilla lipuilla ei myöskään harmita samalla tavalla jos ei jaksaisikaan katsoa kulkueita koko kuutta tuntia. Yksi närkästyksen aihe paikallisten keskuudessa on kyllä juuri se, että sambódromon "turistisektori" tyhjenee puolessa välissä yötä. Ehkä tätä voisi verrata kulttuurisesti siihen, että suomalaisia ärsyttää itse otetun ruoan jättäminen lautaselle.

Jaksaminen onkin karnevaaleilla olennainen juttu. Tarjontaa on öin ja päivin, sää liiankin lämmin ja itsensä väsyttää helposti jo päivässä. Itse pärjään parhaiten, kun nukun pitkään, siirryn iltapäivällä rannalle, syön illalla ja tanssin yöllä. 

Öisissä blocoissa on se kiva juttu, ettei tarvitse lutrata aurinkorasvaa.

Jotkut suosikkiblocoistani ovat kuitenkin päiväsaikaan, kuten jo edesmennyt Se melhorar, afunda. Kulkue lähti Niteróista Rioon lautalla ja ne, jotka eivät mahtuneet kyytiin, tulivat seuraavalla. Mutta nomen est omen - blocon suosion kasvaessa lahden ylittäminen lautalla kävi mahdottomaksi, paraneminen siis johti sen hukkumiseen (ei onneksi kirjaimellisesti).

Yhtäkkiä paikalla oli suuri joukko omituisiin vaatteisiin pukeutuneita tyyppejä lyömäsoittimet käsissään.

Parhaat karnevaalimuistoni liittyvät kaveriporukassa pompittuihin blocoihin. Cacique de Ramos, jossa kerran pääsimme yhteiskuvaan blocon legendaarisen johtajan ja Grupo Fundo de Quintalin perustajajäsenen Bira Presidenten kanssa. Se, miten joka kerta kun karnevaalin aikaan ylittää Guanabaran lahden lautalla, joka alkaa laulaa Marcha do remadoria, jonka (alkuperäis)lyriikka kertoo rakkaan luo kiirellä soutamisesta. 

Oma suosikkibloconi, Cacique de Ramos.

Karnevaali ei olekaan pelkkää sambaa - etenkin blocoissa soivat marchinhat. Monet niistä ovat vuosikymmeniä vanhoja, mutta uusiakin syntyy. Tässä erästä kilpailua varten sävelletyssä marchinhassa ilkutaan monen vanhaan keskiluokkaan tai yläluokkaan kuuluvan pelolle siitä, että uuden metrolinjan myötä Zona Norten ja Baixadan väki siirtää grillijuhlansa rannalle.

En erityisesti ikävöi karnevaalia, mutta tänä vuonna hiukan harmittaa, ettemme ole mukana. Perhepiirissä on nimittäin viritteillä oma bloco, eräästä viime vuoden karnevaaliin liittyvästä erimielisyydestä nimensä saanut Maria deixou eu ir (Maria antoi luvan mennä). Puolisoni serkku on kirjoittanut blocolle oman samban ja porukalla on hankittu blocon nimeä kantavat t-paidat.

Tosin mukana ollakseen pitäisi ruveta sen verran paikalliseksi, että jättäisi Rion keskustan meiningit väliin ja suuntaisi Região dos Lagosia kohti.

Maria deixou eu ir nimittäin järjestetään Rio das Ostrasissa. Tietysti.


Viime vuosikymmenten rakastetuinta karnevaalisambaa löydät täältä.

Postissa

Brasilia ei kuulu niihin maihin, joissa postimerkkejä saa ostaa mistä tahansa kioskista. Tämän opin heti sen jälkeen kun opin pyytämään kahta postimerkkiä Suomeen, kiitos. Postimerkkejä saa postista. Ja omituinen on se, joka muuta luulee – tai näin ainakin lehtikioskin myyjän katsetta tulkitsin.

Posti on yksi niistä paikoista, joissa Brasiliassa jonotetaan. En tiedä, ovatko vuoronumerot vielä mahtaneet löytää tietään edes turistien kuluttamille kaduille. Mutta ei hätää, homma sujuu ilmankin.

Joskus lattiaan on maalattu ”jonotustie”, jonka muotoon ihmiset asettuvat. Selvähkö peli, paitsi että ainakin kaksi poikkeusta tulee mieleen. Ensimmäinen on erityisryhmät, joille on ohituskaista silloinkin kun siitä ei ole mainintaa – eli vanhukset, raskaana olevat ja pieniä lapsia sylissä kantavat. Toinen poikkeus on se, jos ”haluaa vain pyytää tietoja”. Tämä voi edellyttää vähän pokkaa siinä tapauksessa, että haluat kysyä jotain muutakin kuin sitä, oletko ylipäätään oikeassa jonossa tai talossa.

Jos jonotuskuviota ei ole, ja toisinaan vaikka olisikin, ihmiset muodostavat epämääräisen ryppään tai istuvat, jos penkkejä on tarjolla. Tällöin sisään saapuessa tulee kysyä, kuka on viimeisenä. Sen jälkeen pitää huolehtia omasta vuorostaan. Näin toimitaan myös esimerkiksi supermarketin palvelutiskillä, eli samaan aikaan kun katselee lehmäkarttaa, täytyy pitää silmällä myös omaa vuoroa.  

Niteróissa posti oli ihan kotimme lähellä, ja ostin merkkini ohi kulkiessa silloin kun ei ollut jonoa. Magéssa posti ei ole minkään kulkureittini varrella, joten sinne on lähdettävä varta vasten. Kuumalla ilmalla en edes lähde, sillä postissa ei ole ilmastointia, vaan ainoastaan heikko tuuletin liikuttelemassa lämmintä ilmaa.  

Usein ostan merkkejä valmiiksi, mutta kerran lähdin hakemaan merkkejä jo kirjoittamiini postikortteihin. Tykkään tarinoida, ja olin käyttänyt koko tekstille varatun tilan. Siitä oli muotoutua ongelma.

Kävi nimittäin niin, että Magéssa ei ollut sopivan kokoisia ulkomaanmerkkejä. Ja miksi olisikaan, ei niitä luultavasti osta koskaan muut kuin minä ja anoppi. Joten sen jälkeen kun oli selvitetty Suomen sijainti ja merkin hinta, piti löytää sopiva yhdistelmä pienempiä merkkejä.

Yksi toisensa jälkeen virkailija kaivoi arkkeja pöydälle. Repiessään merkkejä irti toisistaan hän vilkaisi minua ja korttejani hiukan huolestuneena. Kun kunkin kortin päälle oli pinottu kuusi merkkiä, nauroin melkein ääneen.  

Tähän isoon kuoreen kuusi merkkiä ja seurantakoodin tarra mahtuivat hyvin.

Riossa palvelu on usein hyvin henkilökohtaista. Siis siinä mielessä, että ihmiset käyttäytyvät usein aivan kuin se, että he tekevät työnsä, olisi henkilökohtainen palvelus juuri sinulle (riolaiset ovat Brasiliassa kuuluisia tästä, joten kyse ei ole kansallisesta stereotypiasta eikä esimerkiksi pelkästä palkkatasosta). Jos toinen pitää sinusta, palvelu on hyvää, parhaimmillaan loistavaa. Jos ei pidä, huono juttu. 

Minulle postimerkkejä etsinyt virkailija oli jostain syystä päättänyt pitää minusta. - Laitan tähän leimasimeen tosi vähän mustetta, niin sun tekstitkin näkyy, hän lupasi ystävällisesti.

Valeu, querido. Kiitos, kultaseni.

Brasilialaista musiikkia, #1

Samba, choro, bossa nova, funk, MPB... Jos pitäisi valita vain yksi maa, jonka musiikkia saisin kuunnella lopun elämääni, se olisi Brasilia. TOP-10 -listan laatiminen on täysin mahdotonta, joten täytyy edetä jonkinlaisissa osissa. Omista suosikeistani suurin osa on naisia, tässä aluksi heistä viisi.

CLARA NUNES (samba, MPB) – Clara Nunes ylitti ensimmäisenä brasilialaisena naislaulajana 100 000 myydyn levyn rajan. Nuorena, vain 40-vuotiaana kuollut Clara Nunes on edelleen yksi Brasilian rakastetuimmista laulajista ja ”X. X. laulaa Clara Nunesin kappaleita” on tavanomainen näky mainoksissa. Levytti useita kappaleita suosikkisambakoululleen Portelalle.

LECI BRANDÃO (samba, MPB) – Samban maailma on maskuliininen ja etenkin säveltäjien joukossa on vain vähän naisia. Leci Brandão oli heistä ensimmäisiä. Moni hänen levyttämistään kappaleista käsittelee yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja samoja teemoja hän pitää esillä myös poliitikkona.

BETH CARVALHO (samba, MPB) – ”Samban kummitätinä” tunnettu Beth Carvalho on paitsi levyttänyt jo yli 40 vuoden ajan, myös tehnyt tunnetuksi useita muita artisteja ja heidän musiikkiaan (kuten Grupo Fundo de Quintal, Jorge Aragão ja Zeca Pagodinho). Eräs hänen tunnetuimmista kappaleistaan, Coisinha do pai matkusti avaruusluotaimen mukana Marsiin.

ANA CAROLINA (MPB) – Baarikeikoista uransa aloittanut Ana Carolina on monipuolinen laulaja-lauluntekijä, jonka levyistä on vaikea valita suosikkia. Parempi kun kuuntelette kaiken mitä Spotify tarjoaa. Kirjoittanut kappaleita useille muille artisteille, muun muassa Maria Bethânialle tavattoman kauniin kappaleen nimeltä Eu que não sei quase nada do mar, jonka on levyttänyt myös itse.

MARIA RITA (MPB, bossa nova, samba) – Kun oma äiti on yksi maan kaikkien aikojen suosituimmista artisteista, voi laulu-uran aloittaminen vähän jännittää. Jo Maria Ritan ensimmäistä levyä myytiin yli miljoona kappaletta ja puolentoista vuoden sisällä hän esiintyi 160 kertaa loppuunmyydyissä saleissa. Kolmannella albumillaan tämä ihastuttava tulkitsija levytti myös sambaa.

Spotify-lista näiden leidien musiikista löytyy täältä.