Guanabaran lahti, osa 2: "Ei äitiä, ei isää"*

Kävelemme pitkin Centron halkaisevaa Rua do Ouvidoria. Se on suosikkikatuni Centrossa ja sen toisessa päässä sijaitsee suosikkikirjakauppani Folha Seca. Siellä myydään paljon Rio-aiheista, kiinnostavaa kirjallisuutta ja siellä käyminen on vähän kuin menisi "vain katsomaan" luovutusikäistä koiranpentua. Tällä reissulla olemme käyneet siellä kolmesti, tuloksena kolme kirjaa.

Tänään siellä on Guanabaran lahdesta kertovan valokuvakirjan julkaisutilaisuus. Meitä kiinnostaa sekä kirja, omistuskirjoitukset että tapahtumailmoituksessa luvattu roda de samba.

Moni toimistotyöläinen on jo päässyt töistä, kadulla on paljon ihmisiä. Kun saavumme perille, kirjakaupan edustalla vasta järjestellään pöytiä. Ostamme kirjan ja valitsemme pöydän soittajien pöydän vierestä. Viereinen baari hoitaa tarjoilun ja tilaamme olutta.

Kirja on hintava, mutta hintansa arvoinen. Puoliso tietää kertoa valokuvaaja Custodio Coimbran voittaneen ainakin kahdella kirjan kuvista palkintoja. Toisessa niistä delfiini leikkii lahdessa kelluvalla roskalla, toisessa salama iskee Kristus-patsaaseen.

Hetken selailtuani laitan kirjan takaisin kassiin ja tutkailen tarjoilijan tuomaa listaa. Tilaamme paistettua maniokkia parmesaanilla, mutta tarjoilija palaa hetken päästä kertomaan, että maniokkia ei ole. Yritä tässä sitten olla paikallinen, hemmetti. Päätän hakea kotimatkalla ketjusushia.

Ohi kulkee tavattoman kaunis nainen auringonkukkaa kantaen. Maailman kauneimmat naiset ovat Riossa. Auringonkukka on lahja kirjan tekijöille.

Päätämme hakea nimikirjoitukset sillä jonoa on vain vähän. Kirjan tekijät, valokuvaaja Custodio Coimbra ja toimittaja Cristina Chacel (pariskunta muuten) tervehtivät meitä poskisuukoin ja juttelevat kiireettömän oloisina vaikka taaksemme on jo muodostunut jonoa. Brasiliassa taiteilijat huomioivat yleisönsä.

Custodio kertoo jollekin kysyjälle, että kirjasta on saatavilla myös englanninkielinen versio (em inglês) ja kääntyy sen jälkeen takaisin meidän puoleemme naurahtaen, että pra os inglês (ulkomaalaisille - "englantilainen" on arkipuheessa synonyymi ulkomaalaiselle). Cristina puolestaan hihkaisee iloisena, että ooh, tehän olette se pariskunta, joka saapui paikalle aikaisin (paikka täyttyi ja samba alkoi vasta kun me jo olimme palanneet signeeratun kirjan kanssa pöytämme ääreen).

Cristinasta tulee mieleen isotätini: lämmin, hiukan dramaattinen eleissään, pudottaa sanan ranskaa sinne tänne.

Samba alkaa pikkuhiljaa: ensin cavaquinho, sitten laulu, pandeiro, kitara. Yhtäkkiä se soi jo väkijoukon yli. Vedän keuhkot täyteen - juuri tätä Rioa rakastan. Jono signeraauksia varten on jo melkein korttelinpätkän mittainen. Mietin kahta ystävää, joiden haluaisin istuvan kujalla kanssamme. He pitäisivät illasta varmasti.

Sambat kertovat Guanabaran lahdesta. Cidade Mulher, Linda Guanabara, Almirante Negro. Viimeksi mainitun alkuperäinen sanoitus sensuroitiin, tarinan mukaan siksi, että siinä puhuttiin mustasta ihmisestä diktatuurin makuun turhan ylistävään sävyyn. Kuulemme alkuperäisen, sensuroimattoman version.

Kun päästään sambaan nimeltä Sapopemba e Maxambomba, jossa lauletaan muun Baixada Fluminensen ohella Magésta, en meinaa pysyä tuolillani. Magé, kuulitko, ne laulaa myös Magésta, hihkun puolisolleni. Toisin kuin minä, hän on kuullut kyseisen kappaleen monesti aikaisemmin eikä siten jaa intoani täysin.

Illan ainoa miinus on se, että odottamaani keskustelua kirjasta ja Guanabaran lahdesta ei tule. Ehkä paikallaolijoiden suuri määrä yllätti tekijät tai ehkä heidän ei ollutkaan tarkoitus sen kummemmin kertoa kirjasta.

Lähdemme silti tyytyväisinä, sillä me jatkamme tutustumista Guanabaran lahteen toisaalla: vielä ennen koillisen matkaamme teemme yhtenä sunnuntaiaamuna delfiinintarkkailuretken, jossa tutustutaan myös Guapimirimin luonnonsuojelualueeseen.

* Otsikko on Custodio Coimbran meille kirjoittamasta omistuskirjoituksessa, jossa hän toteaa kirjan kertovan hiukan "äidittömästä ja isättömästä lahdestamme".