perjantai 22. tammikuuta 2016

Postissa

Brasilia ei kuulu niihin maihin, joissa postimerkkejä saa ostaa mistä tahansa kioskista. Tämän opin heti sen jälkeen kun opin pyytämään kahta postimerkkiä Suomeen, kiitos. Postimerkkejä saa postista. Ja omituinen on se, joka muuta luulee – tai näin ainakin lehtikioskin myyjän katsetta tulkitsin.

Posti on yksi niistä paikoista, joissa Brasiliassa jonotetaan. En tiedä, ovatko vuoronumerot vielä mahtaneet löytää tietään edes turistien kuluttamille kaduille. Mutta ei hätää, homma sujuu ilmankin.

Joskus lattiaan on maalattu ”jonotustie”, jonka muotoon ihmiset asettuvat. Selvähkö peli, paitsi että ainakin kaksi poikkeusta tulee mieleen. Ensimmäinen on erityisryhmät, joille on ohituskaista silloinkin kun siitä ei ole mainintaa – eli vanhukset, raskaana olevat ja pieniä lapsia sylissä kantavat. Toinen poikkeus on se, jos ”haluaa vain pyytää tietoja”. Tämä voi edellyttää vähän pokkaa siinä tapauksessa, että haluat kysyä jotain muutakin kuin sitä, oletko ylipäätään oikeassa jonossa tai talossa.

Jos jonotuskuviota ei ole, ja toisinaan vaikka olisikin, ihmiset muodostavat epämääräisen ryppään tai istuvat, jos penkkejä on tarjolla. Tällöin sisään saapuessa tulee kysyä, kuka on viimeisenä. Sen jälkeen pitää huolehtia omasta vuorostaan. Näin toimitaan myös esimerkiksi supermarketin palvelutiskillä, eli samaan aikaan kun katselee lehmäkarttaa, täytyy pitää silmällä myös omaa vuoroa.  

Niteróissa posti oli ihan kotimme lähellä, ja ostin merkkini ohi kulkiessa silloin kun ei ollut jonoa. Magéssa posti ei ole minkään kulkureittini varrella, joten sinne on lähdettävä varta vasten. Kuumalla ilmalla en edes lähde, sillä postissa ei ole ilmastointia, vaan ainoastaan heikko tuuletin liikuttelemassa lämmintä ilmaa.  

Usein ostan merkkejä valmiiksi, mutta kerran lähdin hakemaan merkkejä jo kirjoittamiini postikortteihin. Tykkään tarinoida, ja olin käyttänyt koko tekstille varatun tilan. Siitä oli muotoutua ongelma.

Kävi nimittäin niin, että Magéssa ei ollut sopivan kokoisia ulkomaanmerkkejä. Ja miksi olisikaan, ei niitä luultavasti osta koskaan muut kuin minä ja anoppi. Joten sen jälkeen kun oli selvitetty Suomen sijainti ja merkin hinta, piti löytää sopiva yhdistelmä pienempiä merkkejä.

Yksi toisensa jälkeen virkailija kaivoi arkkeja pöydälle. Repiessään merkkejä irti toisistaan hän vilkaisi minua ja korttejani hiukan huolestuneena. Kun kunkin kortin päälle oli pinottu kuusi merkkiä, nauroin melkein ääneen.  

Tähän isoon kuoreen kuusi merkkiä ja seurantakoodin tarra mahtuivat hyvin.

Riossa palvelu on usein hyvin henkilökohtaista. Siis siinä mielessä, että ihmiset käyttäytyvät usein aivan kuin se, että he tekevät työnsä, olisi henkilökohtainen palvelus juuri sinulle (riolaiset ovat Brasiliassa kuuluisia tästä, joten kyse ei ole kansallisesta stereotypiasta eikä esimerkiksi pelkästä palkkatasosta). Jos toinen pitää sinusta, palvelu on hyvää, parhaimmillaan loistavaa. Jos ei pidä, huono juttu. 

Minulle postimerkkejä etsinyt virkailija oli jostain syystä päättänyt pitää minusta. - Laitan tähän leimasimeen tosi vähän mustetta, niin sun tekstitkin näkyy, hän lupasi ystävällisesti.

Valeu, querido. Kiitos, kultaseni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti