Asunnon metsästys

Mietimme parhaillaan, josko muuttaisimme ainakin joksikin aikaa Rioon. Tämä on saanut muistelemaan niitä juttuja, joita yhteiselämämme alkutaipaleeseen liittyi, kuten byrokratiaviidakkoa vihkimiseen vaadittavien paperien saamiseksi, käännättämiseksi, kopioimiseksi, leimaamiseksi ja käsittelemiseksi (unohtuikohan jotain?). Hääpäiväämme edeltävät kuukaudet kulkevatkin muistoissamme nimellä Amazing Race – tästä ehkä lisää joskus.

Nyt moni juttu olisi helpompi. Saan pysyvän oleskeluluvan (edellinen on vanhentunut) Brasilian suurlähetystöstä Helsingistä kymmenessä työpäivässä. Brasiliassa se pitää sitten ainoastaan rekisteröidä. Ehkä pitää myös hankkia uusi CPF-numero. Se on verotusnumero, jota kysytään jostain syystä myös tilanteissa, joilla ei ole verotuksen kanssa mitään tekemistä. Saattaa olla helpompaa hankkia suoraan uusi kuin yrittää selittää, mihin tyttönimeni on kadonnut (Brasilian sukunimilaki ei salli oman sukunimen pudottamista pois).

Mutta sitten on asuminen. Jollei tuttavalla tai tuttavan tuttavalla satu olemaan kalustettua, kohtuuhintaista asuntoa vuokrattavana, niin homma voi mennä mutkikkaaksi.

Tämä on ihanin näkemäni riolaisasunto ikinä. Valitettavasti ei vapaa, sijainninkin kanssa vähän niin ja näin. Mutta silti...

Riossa asunnot vuokrataan useimmiten kalustamattomina, mikä tarkoittaa sitä, että sieltä puuttuu mm. jääkaappi, hella ja keittiön kaapit. Liekö sattumaa, että halpoja ja heikkolaatuisia kalusteita myyviä kauppoja on paljon. Täysin kalustettuja asuntojakin vuokrataan, mutta niiden hinnat sopivat usein paremmin lähinnä turisteille.

Yksin etsiessä huoneen vuokraaminen on helppo vaihtoehto, ja jollei yksityisyys ole tärkein kriteeri, se voi olla ihan hyväkin ajatus. Asuin vähän aikaa Humaitássa juuri näin ja tutustuin kuusikymppiseen rouvaan joka oli elänyt koko elämänsä samoilla nurkilla. Siellä asuessani läheisessä favelassa oli kerran iso poliisioperaatio, mikä sai rouvan muistelemaan kevyellä kaiholla aikaa, kun paikallinen huumepomo asui samassa rapussa. Silloin oli kuulemma lähistön kaduilla turvallista - joskaan "asunnoissa ei aina uskaltanut puhua ääneen ihan kaikesta".

Kun etsimme kotia Niteróista, törmäsimme kalusteiden puuttumisen lisäksi toiseenkin ongelmaan, nimittäin takuuvuokraan. Suomalainen käytäntö, jossa parin-kolmen kuukauden vuokra talletetaan erilliselle tilille, ei ollut vaihtoehto yhdessäkään niistä asunnoista, joita kävimme katsomassa. Joissain olisi vaadittu takaaja, jolla on kiinteistöomaisuutta samassa kaupungissa – tämä tiputti pois kaikki läheisemme, sillä heidän kiinteistönsä sijaitsivat ihan muualla. Toinen vaihtoehto olisi ollut ostettu takuu, eli systeemi, jossa maksat firmalle kuukausittain siitä, että he takaavat vuokrasi. Tätä kuukausittain maksettavaa huomattavaa summaa et näe enää koskaan.

Kun sitten viimein eräänä päivänä puolisoni löysi taskustaan paperilapulle kirjoitetun puhelinnumeron, jonne emme vielä olleet soittaneet, en ollut kovinkaan toiveikas. Mutta niin vain kävi, että siellä vastasi rouva, jolle sopi takuuvuokra pankkitalletuksena, kohtuullinen vieläpä.

Pääsimme katsomaan asuntoa, jossa oli iloksemme sekä pienet keittiön kaapit, puinen pöytä että vanha jääkaappi. Siinä vaiheessa ei haitannut, että jääkaappi piti sulkea mustekaloilla (sanotaankohan niitä fillarin tarakalla käytettäviä koukkujuttuja kaikkialla mustekaloiksi?) ja ruokapöydän penkkien muovisesta istuinosasta jäi paljaaseen reiteen ruudukko. Ikkunasta näkyi palanen Guanabaran lahtea (jopa Sokeritoppa) ja tuuli kulki läpi asunnon. Olimme löytäneet kodin. 

Näkymä makuuhuoneen ikkunasta (zoomattuna). Carrefourin supermarketin takana oleva rakennelma on Caminho Niemeyer - Niteróissa on useita Niemeyerin töitä.