3h+k, Vila Isabel, Helsinki

Olen joskus sanonut, että ihanneasuntoni sijaitsisi Helsingissä, lyhyen bussimatkan päässä Rion keskustasta.

En tiedä, miettivätkö kaikki eri maista kotoisin olevat parit koko ajan sitä, missä maassa asuvat. Ehkä eivät, ehkä valinta on joillekin syystä tai toisesta itsestäänselvä? Meille ainoa selvähkö asia on kuitenkin ollut se, ettemme halua asua ”pysyvästi” kummassakaan maassa.

Missä koti onkin, siellä on aina palasia sekä Suomesta että Brasiliasta.

Yksi syy tähän päättämättömyyteen (tai positiivisesti ajatellen joustavuuteen) on se, että uskon meidän molempien voivan olla onnellisia kummassa maassa tahansa. Toinen syy on se, että perheet ja ystävät Atlantin molemmilla puolilla ovat meille meille rakkaita ja tärkeitä, ja tämä seikka menee aika monen asian yli.

Muuttoajatuksissa onkin ehkä pohjimmiltaan kyse halusta olla vuorostaan lähempänä niitä ihmisiä, jotka viime vuosina ovat olleet kaukana. Samalla tulee kuitenkin mukana paljon plussia ja miinuksia. Tässä niistä joitain, pohdinnan kohteena siis Rio.

ILMASTO – Rion talvi on yleensä miellyttävä: vähäsateinen eikä liian kuuma. Mutta kun talvella sataa ja lämpötila laskee 14:ään, kylmä kosteus saa toivomaan, että päivän voisi viettää (kaksissa) villasukissa ja hupparissa (kahden) peiton alla. Rion kesä taas saa toivomaan, että päivän voisi esimerkiksi työnteon sijaan viettää tuulettimen alla kivilattialla maaten. Pisteitä Rio saa +30 asteen pilvipoudasta ja kevyestä tuulesta, joka on maailman mukavin sää. Sellainen, että farkuissa ja t-paidassa ei tule hiki. Puolitoista miinuspistettä ja yksi pluspiste ilmastosta siis.  

TURVALLISUUS – No tästä ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa, paitsi että Zona Sulilla ja Centrossa on nykyisin rauhallisempaa kuin kymmenen vuotta sitten. Turvattomuus nakertaa Riossa elämänlaatuani kaikkein eniten. Suomeen palattuani tein melkein joka ilta lenkin pimeällä, ihan vain siksi kun niin pystyi tekemään. Turvallisuuden tunnetta voi Riossa toki ostaa, mutta hinta-laatusuhde on huono. Pitkä miinus, sisältäen kaikki turvattomuuden syyt, kuten jäätävän eriarvoisuuden.    

ELÄMÄNTAPA – Tästä plussaa. Arki on usein raskasta ja hankalaakin, mutta elämästä nautitaan aina kun se on mahdollista. Musiikkia on kaikkialla. Riossa minuun tarttui haluttomuus suunnitella ja kalenteroida vapaa-ajalla tapahtuvia asioita. Tykkään siitä, että viikonloppu suunnitellaan kun viikonloppu tulee. Kaiken epävarmuus on miinusta, mutta sillä on kääntöpuolensa: hetkessä eläminen on helpompaa.

TYÖMAHDOLLISUUDET – Tässä on kaksi puolta. Rio on suuri kaupunki joten mahdollisuuksia on paljon. Ihmisoikeusrintamalla varsinkaan ei ole vielä tullut valmista. Mutta moni asia toimii suhteilla, ja omat ammatilliset verkostoni ovat siellä vielä Suomeen verrattuna tosi ohuet. Se mietityttää. Voisihan työnantaja tietysti olla jossain tapauksessa Suomessakin. Plus miinus nolla?

VAPAA-AIKA – Plussaa, paljon plussaa. Riossa on vielä niin paljon paikkoja, joihin haluan tutustua ja niin paljon sambaa jota haluan kuulla.  

Nämä taulut ovat Riosta. Suomesta sinne päin lähtisi ainakin kasa pussilakanoita.

Luin taannoin samban historiasta ja riolaisen samban vaiheista eri kaupunginosissa. Samoihin aikoihin mietimme, olisiko jokin Zona Norten alue hyvä kompromissi magélaisen ympäristön ja Rion keskustan läheisyyden välillä.

Ehkä runoilijoiden ja säveltäjien tyyssijanakin tunnettu Vila Isabel voisi olla tällainen paikka. Sitä eräs asukas kehui hyvistä joukkoliikenneyhteyksistä. Mahtavatkohan ne ylettyä Helsinkiin asti? 


Seuraavaksi kerron, miten viime kerralla löysimme asunnon. Stay tuned!

Pienissä häissä

- Ei sinne tarvitse pukeutua, ne ovat vain häät. Näin vastasi ystäväni, kun yritin puutteelliseen vaatevarastoon vedoten kieltäytyä kutsusta mennä mukaan hänen ystävänsä häihin. Minua ei siis oltu edes kutsuttu, mutta sekään ei kuulemma haitannut, sillä häissä on aina niin paljon ihmisiä, eikä sinne muutenkaan ilmoittauduta.   

Näin siis Magéssa vuonna 2004. Pukeutumiskoodia täytyy tarkentaa sen verran, että hääparin lähipiiri kyllä pukeutuu ja pukeutui silloinkin, miehet pukuihin ja naiset pitkiin iltapukuihin (häät pidetään usein vasta auringon laskettua). Kampaajalla ja manikyyrissä käyvät kaikki naiset, ei vain morsian. Tosin manikyyrissä käydään viikoittain muutenkin. Mutta noin muuten pukeutuminen saattaa olla hyvinkin arkista.

Myös tuo ilmoittautumisasia on jopa Magéssa sikäli murroksessa, että sinne on avattu uusi, fiini, täyden palvelun juhlapaikka. Sama talo hoitaa tilan koristelun, tarjoilut ja häävieraiden autojen parkkeeraamisen. Appivanhemmat olivat osallistuneet siellä yksiin hääjuhliin, ja totta tosiaan, ilmoittautumatta jättäneet eivät päässeet sisään. Saatan kuvitella tämän aiheuttaneen lievää draamaa. Mutta ajat muuttuvat ja kenties, jos vietän 60-vuotispäiväni Magéssa, ehkä jo silloin on ihan normaalia edellyttää ilmoittautumista.

Toinen jännä juttu on se, että häihin kutsutut eivät aina osallistu itse vihkiseremoniaan kirkossa, vaan moni tulee paikalle vasta juhlaan. Tällä ei ole välttämättä mitään tekemistä eri uskontokuntien kanssa, kyse on pikemminkin siitä, että osa pitää kirkossa istumista tylsänä eikä siten ”ehdi” paikalle niin aikaisin.

Näihin pieniin häihin kutsuttiin "vain lähipiiri".

Viime syksynä sain kunnian olla rakkaiden ystäviemme häissä yhtenä kaasoista. Tämä tarkoitti normaalia huolellisempaa valmistautumista. Morsiamen toiveesta mekon piti olla yksivärinen, onneksi ei sentään saman värinen kuin yhdeksällä (kyllä, yhdeksällä) muulla kaasolla, joten en joutunut vuokraamaan tai hankkimaan uutta. Tai herra varjele, pukeutumaan kirkkaankeltaiseen.

Koska vihkimisen oli tarkoitus olla seitsemältä, meitä kaasoja ja bestmaneja pyydettiin olemaan paikalla jo tuntia ennen. Ei ole tavatonta, että morsian on useita tunteja myöhässä, mutta ystävämme oli vielä samana aamuna ilmoittanut aikovansa olla napakasti ajoissa.

No ei ollut. Ja pappi tunsi morsiamen ilmeisen hyvin, sillä hänkin saapui vasta puoli kahdeksalta. Kahdeksalta päästiin lopulta aloittamaan. Olin siinä vaiheessa seissyt korkeilla koroilla melkein kaksi tuntia, ja melkein lauloin hallelujaa, kun pappi seremonian alun jälkeen antoi meille luvan istua.

Seremonia oli valtavan kaunis, ehkä hiukan pidempi kuin suomalainen lyhytversio. Sen jälkeen hääpari lähti moottoripyörällä kohti juhlapaikkaa tehden matkalla asiaankuuluvat kunniakierrokset kaupungintalon ympäri. Taivas tietää miten onnistuivat siinä rikkomatta, sotkematta tai polttamatta morsiamen puvun helmoja.

Recém-casados eli vastanaineet.

Brasilialaisessa hääjuhlassa (tai ainakin niissä joihin olen osallistunut) on vähemmän perinteisiä elementtejä kuin Suomessa. Yksi niistä on sulhasen kravatin leikkaaminen. Kravatista leikattuja paloja myydään tarjottimelta vieraille ja saatu summa kartuttaa parin häämatkakassaa. 

Valokuvia otetaan paljon. On tavallista, että pari haluaa itsestään kuvan jokaisen vieraan kanssa, ja tässä puuhassa he ovatkin sitten helposti kiinni tunnin tai parikin. Tämä tapa ei liity pelkästään häihin, vaan myös esimerkiksi lasten syntymäpäivillä jokainen käy vuorollaan kuvassa päivänsankarin kanssa.

Tunnelmaltaan magélaiset juhlat ylipäätään ovat hyvin epämuodollisia, ja näissä nimenomaisissa juhlissa meininki oli sikäli hulvaton, että puheita oli välillä vaikea kuulla äänentoistosta huolimatta. En tiedä, millaisista desibeleistä olisi puhuttu, jos kyseessä olisivat olleet isot häät. Nämä olivat nimittäin morsiamen mukaan pienet.

Vain noin 200 vierasta.

Reissussa: Brasília

Brasilian pääkaupunki on ehkä kiinnostavin paikka jossa koskaan olen matkustanut. Lúcio Costan ja Oscar Niemeyerin suunnittelema, uudeksi pääkaupungiksi vuonna 1960 perustettu Brasília on yksi UNESCOn maailmanperintökohteista. 

Brasilia, kaupunki jonka minä keksin, sanoo Lúcio Costa. Ensimmäinen ajatus uudesta pääkaupungista nimeltä Brasília esitettiin kuitenkin jo 1800-luvulla.

Majoituimme kaupungissa syntyneen ystävämme luona ja hän toimi oppaanamme suurimman osan ajasta. Ilman häntä emme olisi yhtä paljon nähneetkään, sillä Brasília on suunniteltu autoille, eikä kummallakaan meistä ole ajokorttia. Julkisillla liikkuminen on hidasta, sillä vuoroja on vähän ja ne saattavat jättää kauas kohteesta. Ystävämme päätti Euroopasta palattuaan pärjätä ilman autoa ja vuoden verran oli niin tehnytkin. Nostan hattua. Itse olisin luultavasti mennyt autokouluun toisella viikolla. 

Akselit ja sektorit haltuun.

Kaupunki on kaavoitettu erilaisten toimintojen mukaan sektoreihin, kuten hotellisektori, suurlähetystösektori ja huvitussektori. Tajuttuamme homman nimen yritimme olla hauskoja ja kysyimme milloin minkäkin hatusta vedetyn sektorin sijaintia. Osa niistä olikin olemassa. 

Ostossektori.

Sektoreita halkoo kaksi akselia, Eixo Rodoviário ja Eixo Monumental. Jälkimmäisen varrelta löytyy nimen mukaisesti suuri osa kaupungin kuuluisista monumenteista. 

Kongressi.

Sektorien nimet kuvaavat niiden sijaintia suhteessa akseleiden risteykseen ja nimistä käytetään arjessa niiden kirjainlyhenteitä, esimerkiksi SQN tarkoittaa pohjoista asuinaluetta (pohjoisia "superkortteleita"). Systeemi on kuulemma helppo ja looginen kunhan sen oppii.

Esplanada dos ministérios.

Yksi Niemeyerin suunnittelema silta oli vielä tuolloin nimetty sotilasdiktatuurin aikaan maata hallinneen presidentti Costa e Silvan mukaan. Costa e Silva muistetaan muun muassa kongressin sulkemisesta sekä yhteyksistään kidutuksiin ja katoamisiin. Ajaessamme kohti siltaa huomasimme, että joku oli peittänyt kyltin keskiosan ja samalla nimennyt sillan uudelleen riolaisen sambistan mukaan Bezerra da Silvan sillaksi. Vasta vuonna 2015 sillan nimi muutettiin ja nykyisellä nimellä kunnioitetaan sotilasdiktatuurin käsissä kadonnutta opiskelija-aktiivi Honestino Guimarãesia. Rion ja Niteróin yhdistävä silta kantaa muuten edelleen virallisesti Costa e Silvan nimeä.

Yksi superkorttelien asuintaloista.

Suomalaiselle Brasíliastä löytyy kaikesta omituisuudesta huolimatta myös jotain tutunoloista. Esimerkiksi superkorttelit muistuttavat suomalaisia kerrostaloalueita osin arkkitehtuurinsa vuoksi, mutta myös siksi, ettei asuinrakennuksia ole aidattu. Ne on nimittäin suojeltu, eikä aitojen pystyttäminen ole ollut sallittua. 

Superkorttelien ajatus.

Asuinkorttelien ideana oli, että kaikki arjessa tarvittava löytyy läheltä: koulu, kauppa, terveyskeskus, kirjasto ja jonkin sortin kirkko. Eteläinen asuinkortteli numero 308 on kortteleista kuuluisin. Sieltä löytyy muun muassa Niemeyerin (kenenkäs muunkaan) suunnittelema Nossa Senhora da Fátiman kappeli.

Myös presidentin virka-asunto, Palácio da Alvorada on Niemeyerin suunnittelema.

Brasília on niin tekemällä tehty, ettei ole yllättävää, että myös järvet ovat tekojärviä. Mutta jotain ihmisen käsistä riippumatontakin löytyy: auringonlaskun sanotaan olevan Brasíliassa kauniimpi kuin missään muualla. Meiltä se jäi pilvisen sään vuoksi seuraavaan kertaan.

Aurinko laski Ponte Costa e Silvan taakse viimeisen kerran vuonna 2015.

Terveisiä viime vuosisadan alusta

Kuten moni muu musiikkilaji, myös samba syntyi marginaalissa. Luen parhaillaan kahta samban ja sambakoulujen historiasta kertovaa kirjaa, ja välillä on hämmentävää huomata, miten vähän jotkut asiat ovat muuttuneet.

En ole koskaan nähnyt brasilialaisen kirjoittavan sambasta kertomatta heti alussa, miten laaja aihe se on, ja miten monet varmasti suoriutuisivat tehtävästä paremmin ja kuinka kaikki, mitä kirjoittaja kertoo, on varmasti viisaammille aivan tuttua. Tämä äärimmilleen viritetty vaatimattomuus kertonee jotain samban merkityksestä tämän päivän Brasiliassa.

Luiz Fernando Vianna ja Sérgio Cabral tietävät sambasta tosi paljon mutteivät suurin surminkaan myönnä sitä.

Aina ei ole ollut näin. Geografia carioca do samba kuljettaa lukijan läpi kujien, joita ei enää ole ja tutustuttaa ihmisiin, joiden nimiä osaa vaistomaisesti kunnioittaa jokainen, joka tuntee sambaa vähänkin enemmän. Se kertoo paitsi samban, myös Rion kaupungin ja brasilialaisen yhteiskunnan historiasta.

Samba syntyi faveloissa, se oli orjien jälkeläisten musiikkia ja eurooppalaistaustaisten joukossa sitä pidettiin rohkean tanssin vuoksi sopimattomana. Se ei sopinut kuvaan eurooppalaistyyppisestä tropiikin Pariisista, jollaiseksi Rio haluttiin viime vuosisadan alussa rakentaa. Ei ole vaikea nähdä yhtäläisyyksiä siihen, miten niinikään faveloissa syntyneeseen funk cariocaan on suhtauduttu. Samban syntilistaa kartutti myös sen yhteys afrikkalaisperäiseen candomblé-uskontoon (jonka harjoittajat kärsivät ennakkoluuloista yhä edelleen).

Samban alkuaikoina poliisi piti soitantaa uhkana järjestykselle ja pandeirot kiellettiin ja muitakin soittimia takavarikoitiin. Liekö tämä osaltaan tehnyt brasilialaisista niin luovia – jollei esimerkiksi tulitikkuaskia, tyhjää oluttölkkiä tai ämpäreitä ole saatavilla, kämmenet riittävät. Tätä kirjoittaessani puolisoni testasi keittiönjakkaran, vanhan kahvipurkin ja mainitun kirjan sopivuutta tarkoitukseen.

Aiemmin annoin ymmärtää, että löysin samban puolisoni perheen kautta. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä yksi ihan ensimmäisistä riolaisista tuttavuuksistani oli sambista, nimittäin Walt Disneyn José Carioca (Brasiliassa lempinimimuodossa Zé Carioca).

Hahmon on sanottu perustuvan yhteen Portelan sambakoulun perustajista, legendaariseen säveltäjään Paulo da Portelaan, jonka Disney tapasikin käydessään Riossa. Tämä on tavallaan ironista, sillä José Carioca on stereotyyppinen malandro-hahmo, ja Paulo da Portela yritti monella tapaa vähentää sambaan kohdistuvia ennakkoluuloja.

Geografia carioca do samba on kiehtovinta mitä olen aikoihin lukenut: siinä yhdistyy Rio de Janeiro, samba ja kartat (kuvainnollisesti, kirjassa ei ole karttoja). Välillä säveltäjien nimiä kyllä putoilee sellaista tahtia etten meinaa pysyä perässä – miten niitä voikin olla niin paljon? Mutta tarina etenee alueelta toiselle jokseenkin kronologisesti, ja "uudet" hahmot nivoutuvat edellisiin, usein joko perinteen jatkajina tai uudistajina.

Cartola (keskellä) on yksi samban suurimmista nimistä, ellei suurin.

Lopputulos? Nyt haluan koluta läpi sen, mitä Centron vanhoista kaduista vielä on jäljellä. Kiivetä legendaariset 365 (oikeasti 382) askelmaa Penhan kirkolle. Viimeinkin tarttua yhden sukulaisnaisen kutsuun mennä tutustumaan candomblé-pyhäkköön.

Näiden askelien jälkeen suuntaan Bahíalle.


Tuliko sellainen olo että on pakko kuunnella vähän sambaa? Vilkaise tämä.

Magé valokuvissa

Brasilia-kokemustani on alusta asti värittänyt se, että olen asunut koko ajan brasilialaisten kanssa ja suurimman osan ajasta Rion kaupungin ulkopuolella, metropolialueella.

Vaihto-ohjelman aikaan asuin piabetálaisessa perheessä, myöhemmin palattuani vuokrasin jonkin aikaa huonetta Zona Sulilla Humaitássa, sen jälkeen asuin appivanhempien luona Magéssa ja pisimmän aikaa puolisoni kanssa Niteróin keskustassa. Tästä syystä tunnen Rion julkisen liikenteen hyvin ja ulkomaalaisyhteisöjä en lainkaan. 

Magéssa tunnen oloni kotoisimmaksi ja katson tavallaan koko Rion seutua Magésta käsin. Kirkkaalla säällä sieltä näkeekin niin Sokeritoppavuoren kuin Corcovadon (se vuori, jolla Jeesuspatsas nököttää). Jotta nämä tarinat asettuvat jonkinlaiseen kehikkoon, esittelen tässä vähän magélaista maisemaa.

Magéa ja magélaisia suojelee Mirindiba, puuksi muutettu tubinambá-intiaani. Mirindiba-puu kasvaa Morro do Bomfim -kukkulalla kirkon vieressä.

Kaupungintalo maalataan uusilla väreillä aina kun pormestari vaihtuu (samalla maalataan myös koulut ja muut julkiset rakennukset). Viikonloppuiltaisin nuoriso kiertää kaupungintaloa samalla tavalla kuin Lahdessa kierrettiin rundia Aleksi – Rautatienkatu – Hämeenkatu – Mariankatu. Vuoden 2013 mielenosoitukset lähtivät Magéssa liikkeelle kaupungintalon aukiolta.



Lapsilla on Magén keskustassa todella vähän tilaa. Siksi palloa pelataan ja hippaa leikitään pienillä kujilla. Siitä aiheutuu toisinaan vaaratilanteita, kun muksut juoksevat kujalta pallon perässä isommalle kadulle. Itse kasvoin maatilalla.



Myös aikuisilla on Magén keskustassa todella vähän tilaa. Siksi juhlat laajentuvat omalta tontilta ja autotallista kadulle. Tässä pelataan mölkkyä, päijäthämäläistä heittopeliä jonka pelivälineet valmistaa lahtelainen Tuoterengas (ei-maksettu mainos).



Magén keskustassa on pari kävelykatua. Tämä kuva on otettu tosi aikaisin aamulla, päivällä katu on täynnä ihmisiä ja siinä tapaa aina tuttuja. Magé on pieni paikka, kananmuna, kuten brasilialaiset sanovat.



Tässä rakennetaan vanhan kuminjalostustehtaan tiloihin uutta supermarkettia. Viimeksi käydessäni se oli valmistunut ja henkilökuntaa oli kassat ja hyllyjen välit täynnä, mutta asiakkaita ei ollut yhtään. Nada. Näin huolimatta siitä, että tämä marketti on Centron ketjuista ainoa, joka on paikallisessa omistuksessa. Jännä nähdä, miltä käytävien välit näyttävät kun seuraavan kerran mennään.   



Magéssa saa palvelua. Oluetkin voi tilata kotiinkuljetettuna ja valmiiksi jäähdytettynä (se on kyllä vähän kalliimpaa kuin itse jäähdyttäen). Kun olut grillatessa loppuu, miehet kaivavat lompakkojaan ja tilaavat lisää. Jostain syystä yleensä pelkästään miehet.



Ranta on monen tunnin päässä, mutta vuoret ja sieltä laskeutuva vesi on lähellä. Magéssa on monta kaunista vesiputousta, ja kun menee syvään kohtaan, saa lillua ihan rauhassa. Kovin monella ei nimittäin ole erityisen hyvä uimataito.

Saa nähdä, missä viides Brasilian kotini on.