Lähdössä tänään

Huomenna ylitämme taas kerran Atlantin.

Kollega kirjoitti viime viikolla läksiäislahjojen ohessa saamaani korttiin tämän Lassi Nummen runon. Se tavoittaa haikealla ja lohdullisella tavalla jotain olennaista elämästä, tästä hetkestä ja minusta.

Aurinko uppoaa

punaisten männynrunkojen taa.

Niin viikko sitten,

niin jälleen tänään.

Lähdössä tänään,

aina lähdössä, aina

matkalla kotiin.

Lassi Nummi

Jäähyväisiä ja jälleennäkemisiä

Coisa que gosto é poder partir
Sem ter planos
Melhor ainda é poder voltar
Quando quero

Pidän siitä että voin lähteä

Ilman suunnitelmia

Vielä parempaa on voida palata

Kun tahdon

Kasvoin tietäen, että lukion jälkeen muutan kotikaupungistani muualle opiskelemaan. Niin tekee Lah(d)essa moni sellainen, joiden suunnitelmiin kuuluvat korkeakouluopinnot.

18-vuotiaana muutin Turkuun käytyäni siellä vain kerran aiemmin (pääsykokeissa). En vieläkään tiedä, mistä tuli ajatus muutosta kaupunkiin, jossa minulla ei ollut perhettä eikä ystäviä. Luultavasti siitä, että yksi harvoista tuntemistani yliopistossa opiskelevista ihmisistä oli opiskellut siellä. 

Kaksi ensimmäistä vuotta olin sekä Turussa että yliopistolla aika hukassa. En ymmärtänyt yhtään miten yliopisto toimii. Lisäksi aivan kaikilla muilla tuntui olevan muitakin tuttuja kuin vuosikurssimme opiskelijat - ja luultavasti olikin: kuulin ensimmäisenä opiskeluvuotenani, että yli 70 prosenttia Turun yliopiston opiskelijoista tuli vanhan Turun ja Porin läänin alueelta. 

Alun hapuilun jälkeen kuitenkin kotiuduin. Löysin omat kulmani ja ystäväni, joiden kanssa kävellä Aurajoen jäällä ja juoda halpaa valkoviiniä Puolalanpuistossa. Turku on edelleen Suomen kaupungeista se, jossa mieluiten asuisin.

Sitten mukaan tuli Brasilia, "pieni tauko keskelle gradun tekemistä", se oli suunnitelma. Palasin kyllä ensimmäisen puolen vuoden jälkeen Suomeen viimeistelemään gradun (ja asuin yhden kevätlukukauden isoäitini luona), mutta palasin myös Brasiliaan. 

Turussa minulla oli sinne muuttaessani jo opiskelupaikka ja silloinen, mukana muuttanut poikaystävä. Brasiliassa kaikki piti aloittaa alusta. Monet onnellisimmista mutta myös vaikemmista hetkistäni sijoittuvat Rioon.

Nyt siellä odottaa kokonainen toinen perhe ja ystäviä pitkin Rion osavaltiota, jokunen muuallakin. Kokonainen toisenlainen elämä.

Yhdeksän vuotta sitten muutimme puolisoni kanssa Brasiliasta Suomeen. Ensin Lahteen, sillä sieltä löytyi töitä. Se paluu oli itselleni helpohko, sillä vaikka moni ystävä oli muuttanut muualle, suurin osa perheestäni asui ja asuu edelleen Lahdessa.

Neljä vuotta myöhemmin muutimme Helsinkiin, ensin vuodeksi vuokralle, sitten nykyiseen kotiimme. Vasta pari vuotta Helsingissä asuttuani tajusin, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka syntyvät, kasvavat ja opiskelevat pääkaupunkiseudulla jääden tänne myös töihin.

"O trem que chega é o mesmo trem da partida."

Uuteen paikkaan lähteminen ja asettuminen vie energiaa. Joskus niin paljon, että muuten melko rauhallinenkin ihminen huomaa parkuvansa täyttä kurkkua ja paiskovansa esineitä seinään. Mutta toisaalta se vaihe, kun huomaa tehneensä jostain paikasta kodin, antaa valtavasti uskoa tulevaisuuteen ja omaan pärjäämiseen.

Mutta kaikkien näiden lähtöjen jälkeenkään en ole missään määrin tottunut lähtemiseen. Inhoan (ja mahdollisuuksien mukaan välttelen) jäähyväisiä, vaikka kyseessä olisi vain kolmen kuukauden pätkä, jonka aikana en kaikkia läheisiä näkisi välttämättä muutenkaan. 

Lähteminen on vaikeaa, koska siinä joutuu luopumaan, vaikka vain hetkeksi, jostain tärkeästä ja rakkaasta. 

Kääntöpuolena on se, että maailmassa on näiden vuosien, lähtemisten ja saapumisten jälkeen aika monta paikkaa, jota voi kutsua kodiksi.

Määrittelemätöntä elämää

Eilen oli viimeinen työpäiväni. Tänään nautin saldovapaasta, ensi viikolla alkaa kesäloma ja elokuussa opintovapaa. Sitä riittää ensi vuoden heinäkuun loppuun asti.

Viimeisenä aamuna pyörää työpaikan sisäpihalle lukitessani mietin, ettei varsinaisesti tunnu siltä, että olisin lähdössä vuodeksi pois. Ajatus siitä, etten vuoteen mene töihin, on erikoinen. Moni kollega sanoi äitiyslomalle jäämisen tuntuneen - tai siis olleen tuntumatta - samalta. Siitä(kään) en tiedä.   

Sain viisumini. Oleskelun kesto -kohdassa lukee indeterminado. Sellaista on elämä nyt hetken aikaa, määrittelemätöntä.

Loman ajan asumme appivanhempien luona ja matkustamme koilliseen, entä sen jälkeen?

Puolisolla päättyy syksyllä pitkä projekti, entä sen jälkeen?

Jouluun asti Brasiliassa, entä sen jälkeen?

Kaikki on niin auki. Mutta hyvällä tavalla. Ei ole kuristavaa epävarmuutta vaan maailma täynnä mahdollisuuksia. Edes toimeentulo ei huoleta. Olemme tottuneet pärjäämään aika vähällä, ja välttämättömään meillä on säästöjä.

Ei mene päivääkään ettenkö miettisi, miten onnekas ja etuoikeutettu olen.

Tämä koko opintovapaajärjestelmä. Vakituinen työpaikka josta voi jäädä opintovapaalle – ja jonne palata. Ajatukseen ja ajoitukseen ymmärtäväisesti suhtautunut esimies. Perhettä ja ystäviä kahden puolen Atlanttia. Puoliso jonka kanssa jakaa seikkailut.

Mitäkö tunnen?

Kiitollisuutta.

Ikkuna toisenlaiseen tulevaisuuteen

Suomessa allekirjoitettiin eilen Feministisen puolueen perustamiskirja. Tästä muistui mieleeni Brasilian poliittisen kevään (tai syksyhän siellä nyt on) kiinnostavin tapaus, nimittäin Frente Favela Brasil -liike.

Liikkeen tavoitteena on muodostaa tummaihoisten ja faveloiden asukkaiden puolue.

Tähän väliin hiukan statistiikkaa: Brasiliassa on yli 190 miljoonaa asukasta. Heistä 106 miljoonaa on tummaihoisia. Faveloiden asukkaita on 15 miljoonaa. Faveloiden asukkaista 87 prosenttia on tummaihoisia.

(Ja kuten jo aikaisemmin tuli todettua, nykyhallituksessa ei ole yhtään tummaihoisia.)

Puoluerekisteriin pääsemiseksi tarvitaan puolisen miljoonaa allekirjoitusta. Se on 0,5 prosenttia äänioikeutettujen määrästä. Liike on ilmoittanut tavoitteekseen kerätä 15 miljoonaa nimeä.

En tunne liikettä vielä kovinkaan hyvin, mutta aion ottaa asiasta selvää. Puolue lanseerataan Providêncian favelassa Riossa 28. heinäkuuta. Nimien keruu alkaa siitä.

Frente Favela Brasilin Facebook-sivuilla on käyty kiinnostavaa keskustelua paitsi tavoitteista, myös muun muassa siitä, keitä puolueen toimintaan hyväksytään mukaan.

Onko puolueen toiminta avointa ainoastaan tummaihoisille ja faveloiden asukkaille vaiko muillekin?

Kuka saa osallistua ohjelman laatimiseen?

Kuka voi tulla valituksi puolueen edustajaksi tai johtoon?

Voiko faveloiden ulkopuolella asuvilla valkoisilla olla minkäänlaista roolia?

Keskusteluun on osallistunut sekä tummaihoisia että valkoisia niin faveloista kuin niiden ulkopuolelta. Se on monin paikoin kuin ikkuna rasismiin liittyvien valtasuhteiden tilaan Brasiliassa. 

Ja riippumatta siitä, miten tämä puolue tulee menestymään, siitä ikkunasta näkyy jo nyt uudenlainen Brasilia ja maailma. Sellainen jonka kieltä ja pelisääntöjä ei määritä vanhastaan etuoikeutettujen ryhmä keskenään.

En vielä tiedä, kuinka läheltä pääsen liikettä Riossa seuraamaan. Toiminta on päätetty pitää avoimena kaikille, mutta haluan vielä vähän tunnustella, miten kaltaisteni valkoisten mukanaoloon suhtaudutaan. Lähinnä haluan olla varma siitä, ettei läsnäoloni missään millään tavalla hankaloita niiden ihmisten osallistumista ja toimintaa, joiden liikkeestä on kyse. 

Niin tai näin, tämä on jännintä mitä olen Brasiliassa pitkään aikaan nähnyt.

Miltä nyt tuntuu?

Pronto para Entrega, kertoi Brasilian ulkoministeriön sivu. 

Valmis noudettavaksi. Mun viisumini nimittäin. Meinasi mennä säätämiseksi, mutta kunhan päästiin pari viikkoa sitten Brasilian Helsingin suurlähetystön luukulle, kaikki sujui kuin tanssi. Ja siellä se passi nyt Kaivopuistossa odottaa, että ehdin hakemaan.

Moni muutkin asia on valmis: meillä on vuokralainen ja tänään tein sopimuksen lämpimästä varastosta, jonne kannamme omat kamppeemme. Puolison väitös karonkkoineen oli viime viikonloppuna. Vastaväittäjä oli muuten kolumbialainen - kuinkahan usein suomalaisten yliopistojen väitöstilaisuuksissa on niin, että sekä väittelijä että vastaväittäjä tulevat globaalista etelästä?

Siellä karonkassa yksi ystäväni kysyi, miltä tuntuu jäädä opintovapaalle. 

Meiltä molemmilta on viime aikoina kysytty tosi monta kertaa, miltä tuntuu lähteä Brasiliaan. Mutta harvempi on kysynyt minulta, miltä tuntuu jäädä vapaalle. 

Tajusin etten ole kysynyt sitä itseltänikään. Olen vain hoitanut asioita ja vetänyt niitä listaltani yli. Oman olotilan tunnustelu ei ole ollut listalla. 

En osannut vastata ystävälleni. 

Brasiliaan palaaminen on tällä kertaa vähän eri juttu kuin viime vuosina lomille mennessä, mutta siitä huolimatta siinä on tuttuja elementtejä. 

Opintovapaasta sen sijaan en tiedä mitään. Nada. Enkä oikein usko, että oma opiskeluaika (joka päättyi yli kymmenen vuotta sitten) antaa tästä paljoakaan osviittaa.

Tänään perehdytin töissä sijaistani. Työpäiviä on luultavasti jäljellä seitsemän.

Lähtöön on reilut kaksi viikkoa. 

Missähän vaiheessa ne tuntemukset tulevat?