#kaikestahuolimatta

Juttelin tässä yhden riolaisen tutun kanssa niitä näitä. Kerroin hänelle, että ikävä alkaa olla sitä luokkaa, että löydän aasinsillan Rioon tai Brasiliaan aiheesta kuin aiheesta ja juttelen tarvittaessa vaikka itsekseni (onneksi on tämä blogi).

Hän totesi, että kaikesta huolimatta Riossa on paljon hyvää. Se ei tietenkään poista ongelmia eikä huolia tai pelkoja kaikesta siitä mikä on huonosti (tai jopa pahenemaan päin), mutta kyllä auttaa sekä jaksamaan että uskomaan mahdollisuuteen paremmasta.

Tänne haluan takaisin aina vain. Kaikesta huolimatta.

 
Siitä keskustelusta nappasin blogiin uuden tunnisteen, #apesardetudo eli kaikesta huolimatta. Sen alta löydät jatkossa kaikki ne jutut, joiden takia Rioa ja Brasiliaa rakastan ja joita en vaihtaisi pois.

Apesar de tudo.

Projeto 021 - lähtövalmisteluja

Kun aloimme semivakavissamme pohtia erilaisia vaihtoehtoja palata Brasiliaan, edes vähän pidemmäksi aikaa, annoimme suunnitelmalle nimeksi Projeto 021. Numero 021 tulee Rion alueen suuntanumerosta. (Planet Hemp -nimisellä bändillä oli aikoinaan kappale nimeltä Zerovinteum. Se alkaa sanoilla Rio, cidade-desespero - Rio, epätoivon kaupunki.)

Kun suunnitelmalla oli nimi, ostin jostain Centron ihanasta kirjakaupasta muistikirjan, johon aloin kirjaamaan ylös kaikenlaisia ideoita ja selvitettäviä asioita. Myös ensimmäiset ajatukset tästä blogista on kirjattu sen sivuille (arvostan asioiden kirjaamista ylös ja listoja suorastaan rakastan).

Ja nyt ne ajatukset pikku hiljaa siirtyvät kirjan sivuilta kalenteriin hoidettaviksi asioiksi!

VIISUMI – En varsinaisesti tarvitsisi tälle reissulle viisumia, sillä suomalainen saa oleskella Brasiliassa turistiviisumilla 90 päivän ajan. Liittovaltion poliisi myöntää siihen hakemuksesta vielä toiset 90 päivää. Toisin kuin moni muu juttu Brasiliassa, se on simppeli homma. Mutta koska saan perhesiteen perusteella pysyvän viisumin Helsingin suurlähetystöstä parissa viikossa, ajattelin sen hakea. Voi sitten tehdä vaikka opiskelun ohessa töitä, jos sopivia juttuja ilmaantuu. Ja Brasiliassa sama prosessi kestäisi todella k a u a n. Kollega muuten kertoi, että monessa Afrikan maassa perhesiteen perusteella myönnettävä viisumi ei automaattisesti oikeuta työntekoon. Onneksi Brasiliassa on ainakin vielä toisin.

ASUNTO SIELLÄ – Emme aio edes yrittää vuokrata kalustettua asuntoa ennen kuin olympialaiset ovat ohi, vaan virittelemme verkkoja sillä ajatuksella, että alkuun asumme appivanhempien luona. Täytyy sitä paitsi matar saudades, kuten brasilialaiset sanovat. Kirjaimellisesti ilmaus tarkoittaa ikävän tappamista. Haluan grillata, kutsua ystävät illalliselle, ajella pyörällä ympäri Magéa ja käydä Centrossa ja muissa lempipaikoissani Riossa. Reissun ja olympialaisten jälkeen sitten toivottavasti kannamme kassimme johonkin sopivaan koloon.

ASUNTO TÄÄLLÄ – Kun ostimme nykyisen kotimme, emme ottaneet läheskään niin suurta lainaa kuin mitä meille tarjottiin. Pankin asiakaspalvelija oli silminnähden yllättynyt kuullessaan, minkäkokoista asuntoa havittelimme. Ajatuksenamme oli, että asunto pitää saada tarvittaessa myytyä tai vuokrattua helposti. Jos tulisi vaikka just tällainen tilanne missä nyt ollaan. Ihan lähiaikoina täytyy myös tehdä pieni inventaario vaatekaapeissa ja muissakin kaapeissa. Onneksi niitä ei ole paljon.

OPISKELUJUTUT – Pitää tarkistaa kuinka paljon ja mitä kursseja teen Riosta käsin. Pitää hankkia kirjat. Toivottavasti niitä löytyy ainakin osin käytettynä, sillä kurssikirjaston laina-ajat eivät nyt taida riittää. Ja kaikki paperijutut pitää myös hoitaa. Onneksi olen tosi hyvä paperijutuissa.

Ja onhan sitä muutakin hoidettavaa. Mutta tänä aurinkoisena päivänä taidan mieluummin kutsua ystävät kylään, avata pullon kuohuvaa ja kuunnella juuri väsäämääni Rio-fiilistelylistaa.

Ehtiihän nuo.

Laulujen Rio

Tässä taannoin Rio-soittolistaa kootessani ja Planet Hempin biisiä Zerovinteum kuunnellessani jäin miettimään sitä, millaisesta Riosta laulut kertovat. Tässä viisi näkemystä.

Aurinko, merituuli kasvoilla ja jalkakäytävä täynnä ihmisiä, runoilee Antônio Maria. Taivas, meri ja onnellisia ihmisiä. Mikäs niitä on rakastaa. Lyriikka ja melodia kauniit kuin Caetano Veloson ääni.

Tim Maia maalaa postikortin: rantaa riittää, Lemestä Pontaliin asti. Ja kun tulee jano, siemaistaan guaranáa tai cashew-hedelmän mehua. Jälkkäriksi goiabadaa, guavasta tehtyä marmelaatintapaista. Se, että kappaleessa mainitaan myös Flamengon, Botafogon, Urcan ja Praia Vermelhan rannat kertonevat joko menneestä ajasta tai sitten siitä, että cariocat eivät ensisijaisesti ui rannalla – nuo kaikki ovat jo pitkään olleet koko lailla uimakelvottomia.  

Kauneuden ja kaaoksen kiirastuli, sanoo Fernanda Abreu. Kaupunki jossa erilaiset kaupungit sekoittuvat toisiinsa tai maastoutuvat pois silmistä. Ja niin sekoittuvat eri Riot ja niiden asukkaat tässä biisissäkin. Se, että Fernandinha on tuossa videolla 45 sai erään riolaisen ystäväni päättelemään, että funk tekee hyvää iholle.

On paljon sambaa ja naisia (mulata, josta lauletaan, on se tummaihoinen karnevaalistereotypioiden nainen), kertovat MC Junior ja Leonardo. On kylmää olutta, rantoja ja aurinkoa sekä futisklassikko Flamengo–Fluminense, legendaarisella Maracanãn stadionilla tietysti. Ja sitten on funkia. Loput x säkeistöä kertovatkin siitä, millaisia bileitä eri puolilta kaupunkia löytyy. Tätä biisiä on hirmuisen vaikea olla tanssimatta.

Salgueiron sambakoulu tyhjentää pajatson: jumalainen mestariteos. Paratiisimainen luonto ja aurinko, samban syntysija, onnellisten ihmisten kaupunki. Lapan alue, jeito, favelat. Pohjoisen lähiöiden, subúrbion rytmit. Kristuksen siunaamaa kaupunkia turisti jää kaipaamaan. Quinho on niitä sambakoulujen laulajia, jotka minäkin tunnistan äänestä.  

 

Salve o Rio de Janeiro!

Ensin valitaan appivanhemmat

Jokin aika sitten saimme pyynnön olla haastateltavana, jutun aiheena olisi ollut kaksikulttuurinen parisuhde. En halunnut mennä eikä puoliso vaatinut päästä. En tiedä millaisia pareja juttuun lopulta löytyi.

Ei sillä etteikö aihe kiinnostaisi. Päinvastoin, mielelläni luen niitä juttuja. Omat yksityisyysasetukset vaan ovat sikäli tiukat, etten halua olla haastateltavana asioista, joita en jakaisi kaikkien tuttavienkaan kanssa.

Ja on mulla ehkä vähän ongelmaakin sen ajatuksen kanssa, että kaksikulttuurisissa liitoissa olisi jotain perustavanlaatuisesti erilaista. Siis sellaista, joka toisaalta erottaisi muunlaisista liitoista ja toisaalta olisi yhteistä kaikkien muiden kaksikulttuuristen kanssa. Juu, ollaan eri maista kotoisin, mutta niitä muita osatekijöitä on sittenkin niin paljon enemmän.

(Jos teissä lukijoissa muuten sattuu olemaan kaksikulttuurisissa suhteissa eläviä, niin olisi kiinnostavaa kuulla – onko teidän mielestä esimerkiksi jotain, jota vain toinen samassa tilanteessa oleva ymmärtää?)

Tämä kasvaa appivanhempien pihalla.

Yksi niistä suhteen muista osatekijöistä on appivanhemmat.

Olen monesti vitsaillut, että valitsin itse ensin appivanhemmat ja puolison vasta toissijaisesti – sikäli hyvin tulemme toimeen ja niin paljon heistä pidän.

Muistan edelleen ensimmäisen kerran kun vierailin appivanhempieni kotona tyttöystävän roolissa (kaverina olin käynyt kerran aikaisemminkin). Puolisoni oli kutsunut minut koko viikonlopuksi, ja matkalla bussissa tarkistin ohimennen, oliko hän kertonut vanhemmilleen tulostani. Ei kuulemma ollut tarpeen, kyseessähän oli hänen kotinsa. Hetken intettyäni hän suostui kuitenkin ilmoittamaan asiasta. Minut toivotettiin tervetulleeksi, appi luultavasti äänekkääseen ja anoppi rauhalliseen tapaansa.

Myös kolibri viihtyy appivanhempieni luona.

Joitain kuukausia myöhemmin kannoin tavarani heidän kotiinsa – tosin ilman puolisoani. Kävi nimittäin niin, että asunto, josta alivuokrasin huonetta, alkoi käydä ahtaaksi, tai tarkemmin sanottuna vuokraemäntä emotionaalisesti vaativammaksi kuin vuokrasuhteessa toivoisi. Päätimme puolisoni kanssa etsiä yhteisen kodin. Puolisoni ehdotti, että asunnon löytymiseen asti asuisin appivanhempien luona (hän itse jakoi tuohon aikaan kaverinsa kanssa huoneen Niteróissa, jossa opiskeli). Tammikuun ja karnevaalin rientojen aikaan emme juuri edes etsineet asuntoa, joten asuin appivanhempien kanssa lopulta useamman kuukauden.

Kun menimme naimisiin, anoppini piti puheen. Hän sanoi, ettei vanhempi lapsen avioituessa menetä lasta vaan saa yhden lisää. Yhden jota rakastaa ja josta kantaa huolta. Vuosien varrella olen ymmärtänyt, että hän tarkoitti sitä.

Tällä hellalla valmistetaan harvoin ruokaa vain yhdelle.

Heillä molemmilla on ollut tapana sanoa, että he ovat kasvattaneet lapsensa maailmalle, eivät itselleen. Joskus mietin, mahtoivatko he aikoinaan aavistaa, miten kouriintuntuvasti maailma tätä näkemystä vielä testaisi. Olemme nyt asuneet melkein yhdeksän vuotta Suomessa, eivätkä he kertaakaan tänä aikana ole syyllistäneet meitä siitä, että olemme kaukana, tai millään tavalla antaneet ymmärtää, että olisi aika asettua välillä sille puolelle Atlanttia.

Mutta kun (anopin syntymäpäivänä) kerroimme, että ainakin hiukan pidemmäksi aikaa olisimme tällä kertaa tulossa, anoppi ei hetkeen tiennyt mitä sanoa.

Sillä hetkellä olin tavattoman iloinen. Meidän kaikkien puolesta.

Rio ohoi

Olen odottanut aika pitkään, että pääsen käyttämään tuota otsikkoa. Kesäkuun lopulla suuntaamme siis kauriin kääntöpiirille, ja tällä kertaa ainakin hiukan pitkää lomaa pidemmäksi aikaa.

Lomalla kuitenkin aloitetaan. Ensin ollaan perheen ja ystävien kanssa jonkun aikaa Magéssa. Katsastetaan tunnelmat niin siellä kuin olympialaisiin valmistautuvassa Riossa - se onkin epäilemättä kiinnostavaa, sikäli kovasti sielläpäin tätä nykyä kuohuu.

Sitten lähdetään kahdestaan reissuun. Meillä on tänä vuonna kymmenes hääpäivä ja ajattelimme sen kunniaksi toteuttaa yhden pitkäaikaisista unelmistamme, nimittäin matkustaa johonkin koillisen kaupunkiin ja laskeutua sieltä sitten bussilla rannikkoa pitkin alaspäin. Niistä suunnitelmista jo vähän kirjoitinkin.

Alun perin ajatus oli olla kokonaan pois Riosta olympialaisten ajan. Mutta voi olla että ihan niin pitkäksi emme koillisen retkeä venytä (koska budjetti).  

Reissun jälkeen palataan arkeen. Mutta tällä kertaa vähän erilaiseen arkeen: minä aloitan opintovapaan ja puolison työssä on vuorossa pieni jakso Riossa.

Siihen aikaan kun sain opintoni valmiiksi, valmistuneilla oli mahdollisuus täydentää tutkintoaan kahden vuoden ajan maksuttomasti. Itseltäni se mahdollisuus jäi Brasiliaan muuton vuoksi käyttämättä, joten tämä vajaan vuoden opintovapaa saa nyt korjata asian.

Olen tosi innoissani lomasta ja koillisen reissusta, mutta vielä enemmän innoissani olen siitä, että vajaan vuoden verran pääasiallinen tehtäväni on lukea ja pohtia minua kiinnostavia asioita. Katsoa maailmaa ja omia tekemisiä vähän eri kulmasta, löytää erilaisia tapoja ajatella ja tehdä.

Ja se, että ainakin osan tästä pohdinnasta saan tehdä kaupungissa, jota kiinnostavampaa en monessakaan mielessä tiedä – se on melkein epätodellisen hienoa. 


Rioa fiilistelevää musiikkia löytyy täältä.

Käytännön portugalia 
Felicidade = onni, onnellisuus