Ensin valitaan appivanhemmat

Jokin aika sitten saimme pyynnön olla haastateltavana, jutun aiheena olisi ollut kaksikulttuurinen parisuhde. En halunnut mennä eikä puoliso vaatinut päästä. En tiedä millaisia pareja juttuun lopulta löytyi.

Ei sillä etteikö aihe kiinnostaisi. Päinvastoin, mielelläni luen niitä juttuja. Omat yksityisyysasetukset vaan ovat sikäli tiukat, etten halua olla haastateltavana asioista, joita en jakaisi kaikkien tuttavienkaan kanssa.

Ja on mulla ehkä vähän ongelmaakin sen ajatuksen kanssa, että kaksikulttuurisissa liitoissa olisi jotain perustavanlaatuisesti erilaista. Siis sellaista, joka toisaalta erottaisi muunlaisista liitoista ja toisaalta olisi yhteistä kaikkien muiden kaksikulttuuristen kanssa. Juu, ollaan eri maista kotoisin, mutta niitä muita osatekijöitä on sittenkin niin paljon enemmän.

(Jos teissä lukijoissa muuten sattuu olemaan kaksikulttuurisissa suhteissa eläviä, niin olisi kiinnostavaa kuulla – onko teidän mielestä esimerkiksi jotain, jota vain toinen samassa tilanteessa oleva ymmärtää?)

Tämä kasvaa appivanhempien pihalla.

Yksi niistä suhteen muista osatekijöistä on appivanhemmat.

Olen monesti vitsaillut, että valitsin itse ensin appivanhemmat ja puolison vasta toissijaisesti – sikäli hyvin tulemme toimeen ja niin paljon heistä pidän.

Muistan edelleen ensimmäisen kerran kun vierailin appivanhempieni kotona tyttöystävän roolissa (kaverina olin käynyt kerran aikaisemminkin). Puolisoni oli kutsunut minut koko viikonlopuksi, ja matkalla bussissa tarkistin ohimennen, oliko hän kertonut vanhemmilleen tulostani. Ei kuulemma ollut tarpeen, kyseessähän oli hänen kotinsa. Hetken intettyäni hän suostui kuitenkin ilmoittamaan asiasta. Minut toivotettiin tervetulleeksi, appi luultavasti äänekkääseen ja anoppi rauhalliseen tapaansa.

Myös kolibri viihtyy appivanhempieni luona.

Joitain kuukausia myöhemmin kannoin tavarani heidän kotiinsa – tosin ilman puolisoani. Kävi nimittäin niin, että asunto, josta alivuokrasin huonetta, alkoi käydä ahtaaksi, tai tarkemmin sanottuna vuokraemäntä emotionaalisesti vaativammaksi kuin vuokrasuhteessa toivoisi. Päätimme puolisoni kanssa etsiä yhteisen kodin. Puolisoni ehdotti, että asunnon löytymiseen asti asuisin appivanhempien luona (hän itse jakoi tuohon aikaan kaverinsa kanssa huoneen Niteróissa, jossa opiskeli). Tammikuun ja karnevaalin rientojen aikaan emme juuri edes etsineet asuntoa, joten asuin appivanhempien kanssa lopulta useamman kuukauden.

Kun menimme naimisiin, anoppini piti puheen. Hän sanoi, ettei vanhempi lapsen avioituessa menetä lasta vaan saa yhden lisää. Yhden jota rakastaa ja josta kantaa huolta. Vuosien varrella olen ymmärtänyt, että hän tarkoitti sitä.

Tällä hellalla valmistetaan harvoin ruokaa vain yhdelle.

Heillä molemmilla on ollut tapana sanoa, että he ovat kasvattaneet lapsensa maailmalle, eivät itselleen. Joskus mietin, mahtoivatko he aikoinaan aavistaa, miten kouriintuntuvasti maailma tätä näkemystä vielä testaisi. Olemme nyt asuneet melkein yhdeksän vuotta Suomessa, eivätkä he kertaakaan tänä aikana ole syyllistäneet meitä siitä, että olemme kaukana, tai millään tavalla antaneet ymmärtää, että olisi aika asettua välillä sille puolelle Atlanttia.

Mutta kun (anopin syntymäpäivänä) kerroimme, että ainakin hiukan pidemmäksi aikaa olisimme tällä kertaa tulossa, anoppi ei hetkeen tiennyt mitä sanoa.

Sillä hetkellä olin tavattoman iloinen. Meidän kaikkien puolesta.