1 223 kilometriä bussissa ja muita teknisiä tietoja koillisen retkestä

Palasimme arkeen yhden unelman toteuttaneina (ja pari uutta haavetta taskussa). Takana on 20 päivää ja 1 223 kilometriä erilaisissa kaupunkienvälisissä busseissa istumista. Reissusta jäi mieleen niin paljon, että kirjoitan siitä varmasti useammankin tarinan, mutta tässä ensin pieni tekninen tiivistys.


MIKSI NYT, MIKSI KOILLINEN

Juhlimme kymmenettä hääpäiväämme. Reppumatka Brasilian koillisrannikkoa pitkin on ollut yhteinen haaveemme jo vuosia. Alue oli meille uusi: puoliso kävi pari vuotta sitten lyhyellä työmatkalla Salvadorissa, minulle matka tällä suunnalla oli ihan ensimmäinen.

Halusimme ja löysimme sopivan yhdistelmän rantoja, kaupunkeja, kulttuuria, historiaa, ruokaa ja minkään tekemättömyyttä.

REITTI

Päivä 1: Rio - Natal (lento), kolme kokonaista päivää Natalissa.
Päivä 5: Natal - João Pessoa (bussi), kaksi kokonaista päivää João Pessoassa.
Päivä 8: João Pessoa - Recife (bussi), kolme kokonaista päivää Recifessä/Olindassa.
Päivä 12: Recife - Tamandaré (bussi), kaksi kokonaista päivää Tamandaréssa.
Päivät 15 - 16: Tamandare - Maceió - Salvador (bussi, yöbussi), kolme kokonaista päivää Salvadorissa.
Päivä 20: Salvador - Rio (lento)

OLOSUHTEET JA OMA VAATIMUSTASO

- Matala sesonki. Varasimme etukäteen ainoastaan ensimmäisen yön majoituksen ja loput sitä mukaa kun päätimme, minä päivänä siirrymme eteenpäin ja minne. Paluulipun Salvadorista Rioon ostimme reissun puolivälissä, kun pystyimme suunnilleen laskemaan, monenko päivän reissaamiseen vielä on varaa.
- Halusimme majoittuessamme edullisen perussiistin huoneen omalla kylppärillä alueelta, josta on helppo liikkua. Tämä tarkoitti yleensä sitä aluetta, jossa suurin osa turisteista majoittuu. Matkan edetessä alkoi kiinnostaa yhä enemmän myös se, onko majatalossa paikka pyykin kuivatukselle.
- Pyrimme löytämään edullisia eväsvaihtoehtoja. Halvemmallakin olisi varmasti selvinnyt, mutta silloin lounaspaikkojen etsiminen olisi vienyt enemmän aikaa. Joissain majataloissa oli kokkausmahdollisuus ja sitäkin hyödynsimme, muutaman kerran söimme niin sanotusti paremmin.
- Käytimme julkisia niin paljon kuin mahdollista. Taksilla ajoimme lähinnä silloin, kun muita vaihtoehtoja ei ollut tai julkisten käyttäminen olisi esimerkiksi vaatinut kilometrin kävelyä auringossa rinkka selässä.

BUDJETTI

- Matkaan kului meiltä yhteensä keskimäärin n. 100 euroa / päivä. Tämän päälle tuli lennot Riosta Nataliin ja Salvadorista Rioon.
- Edullisimman majoituksen (R$60/yö) löysimme Natalista (joka muutenkin oli hintatasoltaan edullisempi kuin nuo muut).
- Bussimatkojen hinta kaupunkien välillä riippui paitsi matkan pituudesta, myös siitä, millaisen bussin valitsimme (käytimme ainakin kolmen eri mukavuustason busseja). Bussiliput sisältyvät tuohon päiväbudjettiin.
- Osallistuimme kahdelle maksulliselle retkelle, muutoin suunnistimme keskenämme (ja kahdesti tutuntuttujen paikallisten opastamana)
- Budjettiin liittyen, debit-kortti oli tarpeen, sillä muutoin käteistä rahaa olisi joutunut nostamaan tosi usein.

HARMIT

- Nilkan venähtäminen ensimmäisenä päivänä Natalissa (ei onneksi niin pahasti kuin aluksi luulin, mutta juoksulenkkareita kannoin tämän vuoksi rinkassa ihan turhaan)
- Aurinkoihottuma kahdesti (hurraa kortisoni)

SALDO

- Muistoja, osa valokuviin tallennettuina, osa mielessä
- Pari uutta tuttavuutta, paljon kohtaamisia jotka saivat hymyilemään
- Jääkaappimagneetti joka kaupungista jossa nukuttiin (paitsi hitto, Tamandaré taisi unohtua!)
- Matkan varrelta löytynyt rauhallinen olo ja luottamus tulevaan


Seuraavaksi Nataliin.

Mistä tietää koska ja kuinka paljon on syytä huolestua?

Kun tällä kertaa palasimme Magéen, naapurustomme tuntui muuttuneen. 

Jo keväällä ennen tuloamme kuulimme silloin tällöin tämän kadun asukkaiden whatsapp-ryhmän kautta öisistä laukauksista ja siitä, miten kadunkulmassa joskus seisoo nuori mies (poika) ase kädessään. Se on uutta - aikaisemmin nämä huumejengien väliset reviirikiistat eivät ole tässä lähellä juurikaan näkyneet.

Monet asukkaat ja myös monet poliisit katsovat muutoksen johtuvan poliisin toiminnasta Rion kaupungissa - kun faveloihin on siellä luotu UPP-poliisiyksikköjä, ovat monet rikolliset paenneet muualle, esimerkiksi Baixadalle. Asukkaiden kuulee puhuvan vieraista ihmisistä ja poliisin aseista jollaisia täällä ei ennen ole ollut.

Ennen naapuruston pääkadulla oli vilkasta pitkälle iltaan. Nyt se hiljenee sen jälkeen kun ihmiset ovat palanneet töistä. Ystävät ja tuttavat mainitsevat yhä useammin sivulauseissa asiat, joita he eivät enää tee ja reitit, joita eivät enää käytä.

Pra evitar, välttääkseen.

Vaikka jengien reviirikiistojen näkyminen onkin tällä alueella uutta, on huumeisiin liittyvä rikollisuus saanut ihmiset välttelemään erinäisiä asioita jo aikaisemminkin.

On esimerkiksi sukulaisia tai tuttavia, joita kyllä tervehditään kadulla mutta joiden kanssa ei jäädä juttelemaan. Ei haluta joutua vahingossa keskelle esimerkiksi huumeisiin liittyviä välienselvittelyjä - niitä tapahtuu joskus myös julkisilla paikoilla. Tai ei haluta tulla esimerkiksi poliisin tai kilpailevan jengin silmissä yhdistetyksi näihin ihmisiin - tämä on riski etenkin nuorille tummaihoisille pojille ja miehille.

Samalla toivotaan, että rikollisuuden kanssa tekemisissä olevat tuttavat, jos sellaisia on, pääsisivät siitä irti ennen kuin heille sattuu jotain. Tai ennen kuin tekevät vahinkoa muille. 

Eräänä iltana nukkumaan käydessä kuulen ensin yhden laukauksen, sitten monta. Katson kelloa. Ei ole kovin myöhä. Arvelemme laukausten kuuluvan junanradalta (läheisellä ylityspaikalla myydään huumeita). En oikein tiedä miten suhtautua asiaan, joten tarkkailen ihmisiä ympärilläni. Anoppini on rauhallinen - tosin hän on sitä aina. Vartin päästä on jo hiljaista.

Kun jotain tapahtuu, tapahtuneesta ja sen taustoista saa tietoja lähinnä puskaradion kautta. Uutisiin tällaiset tapaukset eivät päädy jollei kukaan kuole, eivätkä aina silloinkaan.

Toisinaan kyse on jengien reviirikiistoista, joskus poliisi on jommankumman porukan perässä. Pari viikkoa sitten eräs naapurimme joutui tällaisessa tilanteessa illalla kirkosta palatessaan hakemaan suojaa vieraiden ihmisten pihalta.

Tällaista ei tapahdu päivittäin eikä edes viikoittain. Mutta jos tapahtumat vielä joitain vuosia sitten tuntuivat yksittäisiltä, nyt ne tuntuvat muodostavan jatkumon.

Olo on kuin eräänä yönä laukauksiin herätessäni - etsin ihmisistä ympärilläni vastausta siihen, mitä tästä pitäisi ajatella, miten suhtautua, miten paljon huolestua. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä tässä asiassa jos missä kokemusmaailmamme eroavat enkä tunnu saavan selvää läheistenkään ajatuksista.

Välillä olen enemmän varuillani, välillä asia unohtuu. Jos muut nostavat tuolinsa talon eteen jalkakäytävälle ja avaavat oluet, minäkin haen tuolin.


Tämä on itselleni monestakin syystä tosi vaikea aihe. Hiljattain pohdin, kuinka ylipäätään kirjoittaa rikollisuudesta ja turvattomuudesta.

Linkulla Rioon, tai sitten ei

Seuraava keskustelu käytiin paikallisen bussifirman tiskillä koillisen matkaamme edeltäneellä viikolla.

Aviomies: Iltapäivää! Kysyisin että mihin aikaan arkipäivisin kymmenen jälkeen menee busseja Rioon Linha vermelhan kautta.

Bussifirman työntekijä: Voi, en tiedä.

A: Häh? Siis että arkipäivisin, Rioon, Linha vermelhan kautta.

T: Niin, en tiedä. Riippuu liikenteestä. Joskus ajetaan Avenida Brasilia pitkin pysähtyen, joskus bussikaistaa pitkin pysähtymättä, ja joskus mennään Linha Vermelhan kautta. Tilanteen mukaan.

A: ...

***

Että vähän persiilleen meni se yritys miettiä etukäteen, miten siirrytään aamulla Magésta lentokentälle.

Kuinka kirjoittaa turvattomuudesta?

Rion turvallisuus on keskusteluttanut ennen olympialaisia ja niiden aikana, paljolti kisavieraiden, urheilijoiden ja toimittajien näkökulmasta.

Sen keskustelun maantiede on vähän syrjässä omastani. Reittini, ihmiseni ja paikkani muodostavat sellaisen kartan, jonka eteläkärki on useimmiten jossain Rion Centron tienoilla, muut kärjet metropolialueen eri osissa. Kisakävijät ja muut turistit taas liikkunevat pääasiallisesti Zona Sulilla ja kaupungin länsiosissa, jossa olympiakyläkin sijaitsee. Kulkuvälinekin saattaa usein olla eri.

Muun muassa tästä syystä en oikein ole löytänyt mielekästä näkökulmaa tai tapaa osallistua keskusteluun, joten olen enimmäkseen jättänyt osallistumatta.

(Turistien suosimien alueiden turvallisuudesta kiinnostuneille suosittelen usein ulkoministeriön matkustustiedotetta - se on Rion osalta ollut oikein kuranttia kamaa niin kauan kuin olen niitä lukenut.)

Turvallisuus noin muuten mietityttää sen sijaan paljon. Se mietityttää omassa arjessa täällä ja se on pöydällä yhtenä isona kysymyksenä silloin, kun mietitään, missä haluamme asua ns. pidempään. Mutta näistäkin aihesta kirjoittamista olen vähän vältellyt, enkä vain siksi, etten halua huolestuttaa äitiäni.

Ensinnäkään en halua vahvistaa stereotypioita. Pelkään että tekstini pönkittäisi entisestään sellaisia mielikuvia, jotka ovat jo valmiiksi kaukana todellisuudesta (ja usein haitallisia). Mutta jos jätän kirjoittamatta, hautaan samalla mahdollisuuden käsitellä sitä, millaisia seurauksia turvattomuudella ihmisten arjessa on. Käsittelytavalla on kuitenkin väliä ja do no harm lienee vähimmäisvaatimus.

No jos sitten kirjoitan, niin miten kirjoitan banalisoimatta? Joillain tuntuu olevan sellainen käsitys, että väkivaltaan ympärillä tottuu sillä tavalla, ettei se enää tuntuisi oikein miltään, ettei enää pelottaisi. En halua omalta osaltani vahvistaa myöskään tällaista käsitystä.

Entä olenko oikea ihminen kirjoittamaan? Millaisia tarinoita ja millaisista näkökulmista minä voin omalla kokemuksellani kirjoittaa? Entä mitkä näkökulmat tai kokonaiset aiheet on parempi jättää niille, joita ne koskevat?

Vaikka karttani onkin erilainen kuin turistin, niin turvallisuudesta keskusteltaessa asemani on silti esimerkiksi naapureihini (keneen tahansa heistä, myös valkoisiin hyväosaisiin naisiin) verrattuna ainakin kahdella merkittävällä tavalla erilainen.

Minä voin ensinnäkin lähteä, minulla on vaihtoehto, eikä mikään huono vaihtoehto olekaan. Siinä mielessä olen vain käymässä silloinkin kun asun täällä pidempään. Se on paikallisista perhesiteistä huolimatta eri tilanne kuin se, että olisi syntynyt tänne, vaikka samat kadut jaettaisiinkin – suurimmalla osalla kun ei niillä kaduilla ole samanlaista mahdollisuutta nostaa kytkintä.

Toiseksi, koska en ole kasvanut täällä (vaan kuten jotkut paikalliset tuttuni joskus hivenen pilkallisesti sanovat, kuussa), kokemusmaailmani on tietysti myös hyvin erilainen kuin paikallisen. Voin siten kertoa omasta kokemuksistani ja havainnoistani sekä siitä, mitä minulle on kerrottu, mutta tulkisemisen osalta yritän olla pidättyväinen.

Tästä minua muistuttaa aina puolisoni tarina siitä, kuinka hän juoksi lapsena muiden lasten kanssa katsomaan ruumista, kun joku oli ammuttu. En vilkkaasta mielikuvituksestani huolimatta osaa edes kuvitella sellaista lapsuutta.

Ja vaikka Rio-kokemukseni onkin alusta asti muovautunut ensisijaisesti Zona Sulin ulkopuolella, niin kokemusmaailmani kokonaisuutena on sittenkin lähempänä niitä ihmisiä, jotka katselevat parin viikon verran Rion turistialueita ja kysyvät sitten, että miksi ihmeessä me ikinä muutimme Suomeen. 

Taidan lisätä tämän tekstin disclaimeriksi kaikkiin juttuihin joissa käsittelen turvallisuutta. Myös seuraavaan.

Guanabaran lahti, osa 3: Eläköön delfiinit!

Aurinko vasta kiipeää ylöspäin, kun ajamme kohti Guapimirimin luonnonsuojelualuetta. Vasemmalla lepäävät Serra dos Órgãos -vuoriston huiput, jotka kohta näemme hiukan eri kulmasta. Osallistumme nimittäin delfiinintarkkailuretkelle, jossa veneillään mangroven läpi Guanabaran lahdelle.

Toinen retkelle osallistuva pariskunta on hiukan myöhässä, joten istahdan mangopuun alle ja nojaan sen paksuun runkoon. Aurinko lämmittää jo.

Kun pariskunta saapuu, astumme veneeseen. Valitsen keskipenkin, jotta kuulen oppaan tarinat mahdollisimman hyvin. Veneen kiihdytettyä tulee vähän kylmä, mutta en viitsi kaivaa villapaitaa. Kohta se on kuitenkin turha.

Joki jota pitkin laskeudumme, on välillä vain pari metriä leveä, mutta leveimmillään luullakseni useamman kymmenen metriä (vedessä etäisyyttä on tosi vaikea arvioida!). Säännöllisin väliajoin näemme rannalla valkoisen haikaransukuisen linnun. Niitä on sekä mangrovella että lahdella paljon.

Yhtäkkiä oppaamme hiljentää vauhtia ja kääntyy takaisin. Rantakasvuston seassa on kuulemma jokin lintu, jonka nimestä en ensin saa selvää, enkä siis tiedä, pitäisikö siristellä silmiä vai ainoastaan katsoa tiettyyn suuntaan.

Ajamme hiljaa rantaa kohti ja pysähdymme. Hetken päästä pöpeliköstä nousee lentoon suuri, vaaleanpunainen lintu. Se on niin vaaleanpunainen, että sen levittäessä siipensä sinistä taivasta vasten tunnen olevani keskellä Disneyn piirrettyä.

Lintu laskeutuu toiselle puolelle jokea ja jää etsimään ruokaa. Sillä on hassu nokka, kuin lusikka. Myöhemmin googlaamalla selviää, että lintu on nimeltään ruusukapustahaikara ja se on sitä vaaleanpunaisempi, mitä otollisemmassa elinympäristössä saa asua.

Erään mutkan jälkeen joki levenee nopeasti - olemme saapuneet lahden pohjukkaan. Oppaamme osoittaa meille maamerkit: Dedo de Deus -huipun (ks. tämä juttu), Paquetán saaren, Corcovadovuoren ja Sokeritopan.

Hän osoittaa myös São Gonçalon rannan, mutta kertoo, ettemme voi ajaa siiheen suuntaan, sillä se on vaarallista. Ehdin jo kuvitella mielessäni jättiläiskaimaanin jonka leukojen sisään mahtuu pieni moottorivene, mutta opas keskeyttää kuvitelmani kertomalla, että kyse on huumekaupasta. Valtaosa huumeista saapuu São Gonçaloon vesitse.

São Gonçalon sijaan jatkamme lähes peilityynen lahden poikki kohti Paquetán saarta (en edes tiennyt, että lahti voi olla niin tyyni). Lahden pohjukassa, siinä kohdassa joka on lähimpänä Magéa, vedestä törröttää useampi aitauksennäköinen.

Curral tarkoittaa kirjaimellisesti aitausta, en tiedä onko tälle tavalle kalastaa suomenkielistä termiä. Joka tapauksessa aitaukset toimivat vähän kuin jättimäiset katiskat, siis sikäli, että kala ui sisään ja eksyy sinne. Opas kertoi, että suurin osa aitauksista on magélaisten kalastajien.

(Selvisi sekin, mistä Magéssa myytävä kala tulee: 90-prosenttisesti suojelualueen vesiltä. Aitauksiin uineita kaloja myös testataan säännöllisesti.) 

Päivä on kaunis ja maisema lahdella upea. Mutta haluaisin jo nähdä delfiinejä. Mietin miksei oppaamme sammuta moottoria, jotta delfiinit uskaltaisivat lähestyä meitä. Vastaus tulee ennen kuin ehdin neuvomaan häntä: jolleivät delfiinit aisti sijaintiamme, ne eivät tule lähelle.Siksi moottori on pidettävä kevyesti käynnissä.

Ja siellä ne ovat! Ensin näemme vain nousevia ja laskevia eviä hiukan etäämpänä. Oppaamme hiljentää vauhtia mutta pitää moottorin käynnissä. Delfiinit kiertävät vähän matkan päässä ympyrää - ne saalistavat niin.

Ne antavat meidän lähestyä. Lumoudun. Harmaa, sileä eläin on maagisen kaunis.

Juttelemme Guanabaran lahdesta. Toinen pariskunta on Rion kaupungista. He eivät tunne lahden tätä päätyä lainkaan. Opas toistaa ajatuksen, jonka hiukan eri tavoin sanoitettuna luin erään biologin haastattelusta: ihmiset luulevat, että lahti on jo kuollut, eivätkä siksi enää välitä suojella sitä.

On tärkeää kertoa, että lahdessa on elämää. Ja delfiinit ovat todiste siitä, ettei peliä ole menetetty.

Opas jatkaa, että puhe lahden puhdistamisesta vie harhateille: avainasemassa on sen likaamisen lopettaminen. Että luonto kyllä pitää ajan mittaan huolen itsestään, kunhan ihmiset lakkaavat vahingoittamasta sitä.

Kaikkialla on sinistä. Taivas, vuoret, veden pinta. Mikään ei koskaan ole ollut niin kaunista kuin tämä sininen ja nämä delfiinit.

Suuntaamme keulan kohti toista jokea, jota pitkin palaamme. Parinsadan metrin päässä rannasta opas hiljentää - hän näyttää meille kepillä, kuinka matalalla vesi on. Se on tosiaan vain polvenkorkuista, joten reitin kanssa on oltava tarkkana. Opas kertoo väärään aikaan väärästä kohtaa yrittäneistä, jotka jäivät mutaan jumiin odottamaan vuorovettä.

Jokea pitkin kulkiessamme opas tervehtii kalastajia nimeltä. Leveäkuonokaimaania emme kuitenkaan tällä kertaa tervehdi - niitä kuulemma näkee paremmin öisin, päivällä ne piileskelevät mudassa.

Joki mutkittelee ja mangrove heijastuu joen pinnasta. Liian nopeasti olemme laiturissa.

***

Delfiinintarkkailuretkelle pääsee Visite Guapi -matkatoimiston kautta. He käyttävät Facebookiaan aktiivisesti eli sitä kautta saa helposti yhteyden.

Retkiä Riossa: Paquetá

Jos haluat Rion matkaasi yhden hiukan rauhallisemman päivän, suuntaa Paquetán saarelle. Se on pieni ja rauhallinen paikka, jossa voi hellittää otteen laukun hihnasta.

Paquetá sijaitsee Guanabaran lahden pohjoisosassa ja sinne pääsee lautalla. Lautat kulkevat Praça XV:n aukiolta ja matka kestää noin tunnin. Uusi lautta on hiukan vanhaa nopeampi, mutta vanha on tunnelmallisempi ja siinä voi istua ulkokannella. Lauttoja kulkee useampi päivässä. Matkalla alitetaan Rion ja Niteróin yhdistävä silta.

Paquetá on niin pieni, että päivässä ehtii tutustua koko saareen. Sen kävelee muutamassa tunnissa ristiin rastiin, edullisella vuokrapyörällä vielä nopeammin. Tällä kertaa viivyimme kuitenkin saarella yön yli, sillä kyläilimme erään ystävämme luona. Sunnuntaipäivän pyöräilimme lämpimässä mutta juuri sopivan tuulisessa säässä pitkin saarta.

Tämän blogin kannalta olennaisin tieto Paquetásta on se, että saari kuului aikoinaan Magéen. Mutta vaikka Paquetán pohjoiskärki on vain muutamien kilometrien päässä Magén rannasta, säännöllistä liikennettä ei tällä välillä ole. Mutta kuten Brasiliassa sanotaan (ja kuten viimeisestä kuvasta näkyy), se jolla on suu pääsee Roomaan asti.

Tai tässä tapauksessa kymmenessä minuutissa Magéen. Taskussa veneen omistajan puhelinnumero.

Pelkäämiseen ei totu

Rion turvattomuus on ollut olympialaisten aikana useamman uutisen aiheena. Kirjoitin aiheesta hyvin kapeasta näkökulmasta (eli omastani) maaliskuussa. Silloin mietin, vieläkö tähän tottuisi.

Tottuu sikäli, ettei se enää juuri yllätä. Ei silloinkaan, kun pelon maantieteen rajat muuttuvat, kuten Magéssa on viime vuosina käynyt.

Ei totu siinä mielessä, että lakkaisi pelottamasta. Ei nimittäin lakkaa.

Omaa Rio-kokemustani on alusta asti sävyttänyt metropolialueen halki kulkeminen ja runsas julkisissa kulkuvälineissä istuminen. Mikäli päättäisimme muuttaa tänne pysyvämmin, asuinpaikkamme ei todennäköisesti olisi Magé, sillä täältä liikkuminen on hidasta, kallista ja stressaavaa. Joskus myös turvatonta.

Eräällä kerralla valitsimme suoraan Rioon menevän vanin ja matka oli sujuva huolimatta siitä, että rahastaja (tämä on muuten sangen kiinnostava ammattikunta) otti istumapaikoilla matkustavien lisäksi kahdeksan ihmistä seisomaan, sillä "tossa ihan seuraavalla pysäkillä jää porukkaa pois". Tämä lause tarkoittaa yleensä sitä, että yksi ihminen jää pois eikä todellakaan seuraavalla pysäkillä.

Samalla matkalla Zona Norten läpi ajaessamme luimme Facebookista, että eräässä tien varren faveloista oli meneillään poliisioperaatio - tielle asti operaatiosta ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut mitään. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka ihmisten kokemukset Riosta vaihtelevat suuresti sen mukaan, missä itse kukin asuu ja aikansa viettää. Ilman sosiaalista mediaa ja asukkaiden viestejä me emme luultavasti olisi kuulleet koko operaatiosta, sillä ne eivät läheskään aina päädy uutisiin.

Seuraavalla kerralla valitsemme jälleen vanin, joskin päätämme istua ikkunan puolella, jotta käytävällä seisovien hanurit eivät tulisi syliin.

Ennen auton lähtöä etupenkille hyppää kaksi nuorta miestä, jotka puhuvat kovaan ääneen ja antavat rivien välissä ymmärtää olevansa a) vaarallisia ja b) huumekauppiaita. Tuskin ovat, muutoin olisivat hiljaa. He ovat hiukan itseäni nuorempia ja vaikuttavat olevan kuskin tuttuja.

Lopulta lähdemme liikkeelle. Maantielle päästyämme kiroan jo valintaamme ja mietin, missä vaiheessa pitäisi hypätä pois ja odottaa bussia. Kuski ajaa kovaa (tavallista täällä) ja holtittomasti (ei tavallista), ikään kuin kavereilleen näyttääkseen.

Yhdellä pätkällä kuljettajamme leikkaa vasemmalta kaistalta rekan ja bussin edestä pysäkille. Rekka painaa torvea korvani juuressa. Toisen törmäyksen kuski väistää hiuksenhienosti ja jampesterit vieressä kehuvat, että kuka tahansa muu olisi törmännyt.

Kuka tahansa muu olisi tajunnut ajaa varovaisemmin eikä olisi ollut lähelläkään törmätä, mietin minä. En kuitenkaan sano mitään ääneen. Ei sano kukaan muukaan, vaikka muiden matkustajien silmistä ja ilmeistä näkee, ettei tilanne ole kenenkään mielestä normaali, saati miellyttävä.

Täällä ei ikinä tiedä. Ei tiedä, miten kuski reagoisi kritiikkiin, hermostuisiko ja ajaisiko entistä lujempaa. Ei lopulta kuitenkaan tiedä, keitä hänen kanssaan edessä istuvat ovat. Joten kaikki, myös isot ja vahvat miehet istuvat (tai seisovat) hiljaa ja toivovat, että pääsemme ehjinä perille. Itse asiassa ainoat, jotka tällaisissa tilanteissa joskus saattavat avata suunsa, ovat vanhat naiset.

Kun saavumme Avenida Brasilin liittymään, huokaisen helpotuksesta. Tie on niin tukossa, ettei siinä mahdu ajamaan kovinkaan lujaa, saati ohittelemaan. Mutta huokaisen liian aikaisin - juuri tästä syystä kuljettajamme päättää ottaa sittenkin pikatien. Ja taas mennään.

Pyydän puolisoani painamaan kuskin kasvot mieleen. Seison jatkossa mieluummin vaikka kaksi  tuntia käsilläni ilmastoimattomassa ruuhkabussissa kuin astun tämän vanin kyytiin.

Loppumatkasta rahastaja ärjyy ihmisille, jotka eivät tajua toistamiseen kertoa, missä haluavat jäädä pois. Matkustajia jätetään keskelle pikatietä, sillä kuljettaja ei halua ajaa hitaalla reunakaistalla. Autot suhahtelevat ohitsemme, kun ihmiset nousevat ulos.

Me jäämme pois ensimmäisessä paikassa, josta on yhteys määränpäähämme. Olen niin vihainen että pystyn tuskin puhumaan.

Moni asia tekee Riosta vaarallisen, etenkin Zona Sulin ulkopuolella. Aseellisia ryöstöjä tapahtuu myös busseissa ja vaneissa. Siksikin on raivostuttavaa, että joku vastuuton urpo leikkii huvikseen viidentoista ihmisen hengellä ihan vain kavereilleen näyttääkseen.

Ja se vasta raivostuttaakin, etten täällä sellaisessa tilanteessa uskalla avata suutani.