Paluu kansallispuistoon: Guapimirim

Palasimme kansallispuistoon, mutta tällä kertaa vuorten sijasta niiden juurelle. Tännekin palaamme varmasti, kuvat kertokoot miksi.

Oletko sinäkin aina viettänyt opintovapaasi väärin?

Ehkä eniten rakastan Brasiliassa sitä, että se saa minut, kroonisen huomisesta huolehtijan elämään edes vähän enemmän hetkessä.


Nämä ensimmäiset viikot ovat olleet täynnänsä ihania hetkiä elettäväksi: leppoisaa lomailua ja perheen kanssa oleilua. Juuri sellaisia illallisia ystävien kanssa, joita keväällä ikävöin. Tänä iltana teen tomaattikeittoa, appi kertoi juuri tomaattien olleen marketissa sekä oikein kypsiä että tarjouksessa.

Mutta yhtenä aamuna heräsin tosi ahdistuneena. Olin nähnyt unta, jossa olin kahden ystävä-kollegan kanssa suunnittelemassa jotakin seminaaria. Siinä suunnitellessamme harmittelin ääneen, miten koko opintovapaa hujahti niin nopeasti, etten oikein edes muista, mitä sen aikana tuli tehtyä. 

Tunne epäonnistumisesta jäi jotenkin päälle koko päiväksi, ja on välillä myöhemminkin putkahdellut pintaan.

Tilannehan on siis (hereillä ollessa) se, että olen toistaiseksi vielä lomalla. Opintovapaa alkaa vasta ensi kuun lopulla. Että sikäli ei tosiaankaan pitäisi mitään huolta olla.

Mutta vähän on.

Sellainen huoli, että mitä jos en osaakaan ottaa tästä ajasta ja tästä upeasta mahdollisuudesta kaikkea irti. Opintovapaasta, täällä Brasiliassa olosta. Jos en joulunakaan vielä tiedä, missä haluan tai halutaan jatkossa asua ja mitä tehdä?

Jollekin muulle varmaan sanoisin, että tee kiinnostavia asioita ja nauti niistä, niin kyllä se ajatus tulevasta pikku hiljaa selkiytyy. Ja että niitä opintojen kautta herääviä uusia ajatuksia on realistista odottaa lähinnä sitten, kun opinnot ovat alkaneet...

Mutta kroonisen murehtimisen lisäksi minulla on toinenkin ongelma, ja sitä Brasilia ei ole aikaisemminkaan onnistunut lieventämään.

Nimittäin kärsimättömyys.

Kansallispuistossa: Serra dos Órgãos

Jos ikinä koskaan matkustatte Rion seudulle ja pidätte luonnossa oleilusta, varatkaa yksi päivä Serra dos Órgãosin kansallispuistolle. Me kävimme siellä tänään ja päivä oli niin ihana, että haluan sinne kerran kuussa niin kauan kuin täällä oleilemme.

Globon säätiedotus lupasi torstaina, ettei viikonloppuna sada. Tarkastamme tilanteen vielä perjantaiaamuna tähyilemällä kohti vuoria. Ei näy pilviä, joten aikaisen lounaan jälkeen pakkaamme reppuun vettä, pari omppua, hyttysrasvaa ja kameran ja kävelemme Teresópolisin vanin pysäkille.

Magé sijaitsee Guanabaran lahden pohjukassa, vuorten juurella. Yleensä siitä on liikkumisen kannalta vain haittaa, sillä etäisyydet Rion metropolialueella ovat pitkiä eikä Magésta pääse oikein minnekään käyttämättä maksullisia teitä. Retkeä Teresópolisiin harkitessa sijainti on kuitenkin oivallinen: sinne nousee alle tunnissa ja kotoa lähtiessä voi tarkastaa, näkyykö taivaalla sillä suunnalla pilviä eli kannattaako ylipäätään nousta.


Vanijonossa edessämme on kaksi vanhempaa rouvaa. He kysyvät, olenko syntynyt Teresópolisissa (koska olen vaaleaihoinen) ja kertovat Terêssä olleen aamulla kylmää, vain kahdeksan astetta.  He ovat hieman huolissaan siitä, että olen pukeutunut vain hihattomaan toppiin. Kerron että minulla on repussa pitkähihainen (en kerro, että se on superkevyt tekninen paita). Ilmeistä päätellen he luultavasti kertovat illallisella perheilleen tytönhupakosta, joka nousi vuorille käytännöllisesti katsoen alasti.

Kaunis, kaunis, kaunis. Tie Magésta vuorille on tavattoman kaunis. Ei ihme että portugalilaisille tuli mieleen rakentaa sinne kaupunkeja. Rannikkosademetsä, mata atlântica syleilee rinteitä ja Afrikan ja Etelä-Amerikan mantereiden erkautuessa syntyneen vuoriston alastomat, harmaat huiput nojaavat pastellinsinistä taivasta vasten.


Kansallispuistoon on kolme sisäänkäyntiä. Ohitamme niistä vuorten juurella sijaitsevan Guapimirimin, sinne palaamme toiste, ehkä pyörällä. Tänään suuntana on Teresópolis. Haluamme kiivetä paikkaan, josta on puiston paras näköala Dedo de Deus -huipulle. Nimi tarkoittaa Jumalan sormea.

Puistoon on pieni sisäänpääsymaksu. Oletko kaupungista, kysyy kassa. Kansallispuiston alueen kaupungeissa asuvat saavat pääsymaksusta alennuksen, paitsi ruuhka-aikoina.

Saamme retkikeskuksesta pienen kartan, mutta sitä ei tällä reissulla tarvita. Puisto ja polut ovat hyvin merkittyjä eikä merkittyjen reittien ulkopuolella saa liikkua. Matkalla valitsemallemme polulle kävelemme Trilha da Primaveraksi nimetyn, puolen kilometrin mittaisen polun. Se on helppokulkuinen eivätkä korkeuserot ole suuria. Myöhemmin luen esitteestä, että puistossa on myös yksi esteetön polku.


Meidän valitsemaamme Cartão Postal -polkua kuvataan vaikeudeltaan keskitasoiseksi, kahdessa tunnissa edestakaisin kuljettavaksi poluksi. Katsomme kelloa ja aloitamme kiipeämisen.

Suurimman osan ajasta polku on vajaan metrin levyinen ja jyrkissä kohdissa on portaantapaiset. Välillä on kapeampaa, välillä kiivetään polun yli ristiin rastiin kulkeviin juuriin kompastumista varoen.

Nouseminen saa sykkeen kohoamaan, mutta välillä pysähdyn vetämään keuhkot täyteen ilmaa ihan vain siksi, että se on niin raikasta. Metsä on varjoisa ja rauhallinen. Muita retkeilijöitä tulee vastaan harvoin. En todellakaan tarvitse päälleni enempää vaatetta, pitkähihainen roikkuu vyötäröllä niin noustessa kuin alas kiivetessä. Nautin fyysisestä rasituksesta, viikon aikana on levätty ihan tarpeeksi.

Välillä jossain kahahtaa. Näemme lintuja, kerran jonkun kissankokoisen mustan eläimen. Emme kuitenkaan jaguaaria. Niitä on puiston alueella ja tajuan yhtäkkiä ymmärtäväni niitä ulkomaalaisia, jotka pelkäävät törmäävänsä karhuun missä tahansa suomalaismetsässä.

Tunnemme huipun lähestyvän jo ennen kuin näemme puiden välistä vilahtelevan maiseman. Ilma viilenee ja aurinko läikähtää iholle hiukan useammin. Puiden lehvästöt ja latvat eivät enää peitä sinistä taivasta kokonaan.

Ja siinä se on.


Edessä Jumalan sormi, alempana rinteessä Rio - Teresópolis -tie. Ihan alhaalla Magé. Annan katseeni lipua yli Guanabaran lahden ja siristän silmiä erottaakseni utuisessa horisontissa Corcovado-vuoren siluetin.

Laskeutuminen sujuu nopeammin, vaikka askeleet pitääkin asetella tarkkaan. Alhaalla katson kelloa. Meillä kului yhteensä puolitoista tuntia.

Kävelemme tietä alas retkikeskukseen. Keskuksen kupeessa on luonnonvesiallas ja altaan ympärillä monta piknikpaikkaa. Yksi roskiksista heiluu ja kolisee.


Tämän ensimmäisen koatin eli nenäkarhun nähdessäni olen innoissani. Näitä veijareita olen nähnyt aikaisemmin vain Corcovadolla.

Ostamme keskuksesta jääkaappimagneetin ja syömme pienen välipalan. Katonrajassa rapisee.



Kahvion myyjä, vanhempi rouva tulee hätistelemään pörröhännät pois. Ne yrittävät takaisin kahvion avoimeen tilaan milloin mitäkin kautta. En pysy enää laskuissa. Illalla luen Wikipediasta, että koatinaaraat elävät 20 - 40 yksilön laumoissa, urokset viihtyvät omissa oloissaan.

Vilkaisemme kelloa. Aika kävellä bussipysäkille. Ilta pimenee ja viilenee vuorilla nopeasti.

Bussipysäkki on vain sadan metrin päässä puiston portista, mutta ajoituksemme on huono. Töistä palaajat ovat jo matkalla alas ja kaksi ensimmäistä Magén vania ja yksi bussi ohittavat meidät valoja vilkauttaen - täynnä. Puolisen tuntia odotettuamme Magén naapurikaupunki Guapín bussi laittaa vilkun päälle ja taputan käsiä innosta - hikinen kroppa alkoi jo hiukan viiletä.

Ei haittaa että joudumme seisomaan ensin koko matkan alas Guapíin ja sitten vielä puolet matkasta Guapísta Magéen.

Tämä päivä oli täydellinen.

Kun hyvä tarkoitus ei riitä

Istun sohvalle. Televisiossa pyörii video, jossa valkoinen mies kehottaa tummaihoisia lapsia lukemaan paperista rasistisia loukkauksia pöydän toisella puolen istuvalle mustalle naiselle. Lapset näyttävät järkyttyneiltä, osa itkee eikä halua lukea loukkauksia joiden kohteeksi on itsekin koulussa ja kadulla joutunut.

Tulee mieleen se taannoinen tapaus jossa isä kehotti pientä lastaan lyömään pehmoeläintä. Mutta ei, tämä ei ole MV-sivustolta eikä Rajat kiinni -ryhmän FB-seinältä.

Tämä on Brasilian suurimman mediayhtiön, tarkemmin sanoen sen lapsiin kohdistuvan hyväntekeväisyysprojektin rasisminvastainen kampanja. Ja siinä valkoinen mies opettaa tummaihoisille lapsille, mistä rasismissa on kyse.

Videon tarkoituksena on tietysti herättää tunteita (jo otsikossa mainitaan, että video on tunteita herättävä). Kampanjaihmiset ympäri maailman tietävät, että tieto ei yksin aikaansaa toimintaa, tarvitaan tunne.

Mutta tällä kertaa lopputulos on ikävä kyllä kuin puuhakirjan "etsi seitsemän virhettä" -tehtävä.

Ja brasilialainen, aina yhtä aktiivinen kansalaisyhteiskunta etsi.



Alla olevat kysymykset on poimittu useammasta aihetta käsitelleestä puheenvuorosta.

Miksi tummaihoiset lapset laitettiin lukemaan ääneen rasistisia loukkauksia, joista HE ITSE arjessa kärsivät? Miksi tummaihoisten lasten kärsimystä käytetään välineenä siihen, että kerrotaan valkoisille rasismin olevan haitallista?

Laitettaisiinko lapset vastaavasti lausumaan esimerkiksi lasten seksualisointia kuvaavien musiikkikappaleiden sanoja, jos tarkoitus olisi osoittaa aikuisille niiden haitallisuus?

Miksi tummaihoiset asetetaan videolla niin tekijöiksi kuin uhreiksi, samaan aikaan kun valkoinen mieshahmo pysyttelee sivussa, ikään kuin ulkopuolisena tai neutraalina koko konfliktissa? Videolla tämä mies rauhoittelee erästä lasta sanomalla, että "kyseessä on vain näytteleminen". 

Kelle on, kelle ei.

Jos tuotantoyhtiö haluaa taistella rasismia vastaan, voisiko se miettiä omia toimintatapojaan - esimerkiksi rasismia koskevaa uutisointiaan tai rasisminvastaiselle työlle antamaansa näkyvyyttä? Kenties eriväristen ihmisten määrää tuotannossa?

Mitäpä jos seuraavaa videota suunnittelemassa ja tuotannosta päättämässä olisivatkin tummaihoiset ihmiset? 

Josko silloin "kukaan ei synny rasistiksi" -tyyppisistä punchlineista päästäisiin eteenpäin ja keskustelemaan vaikkapa siitä, miten rasistisia asenteita, toimintatapoja ja rakenteita voitaisiin purkaa - niin mediataloissa, politiikassa kuin kansalaisjärjestöjen kampanjoissa?

***

Lukuvinkki aiheesta kiinnostuneille: UrbanApa-yhteisön Toiseus 101. Siitä löytyy muun kiinnostavan ohella ohjeita antirasistisia projekteja suunnitteleville, tyyliin näin vältät pahimmat mokat ja sudenkuopat.

Sukellus byrokratiaan

Nämä ensimmäiset päivät ovat olleet varsin leppoisia: ystäviä, perhettä, ruokaa, päiväunia. Jopa virallisten kopioiden ottaminen (viisumin rekisteröimistä varten) kävi paikallisessa cartóriossa hetkessä.

Kuudentena päivänämme päätimme laittaa leppoisuuden testiin ja sukeltaa byrokratiaan. Suuntasimme kohti Niteróita ja liittovaltion poliisin ulkomaalaistiskiä, tavoitteena rekisteröidä viisumini.

Liittovaltion poliisin kanssa asiat sujuvat yleensä koko lailla kirjan mukaan, mutta Riossa asioiden sujuminen on missä tahansa melkein aina ja ainakin jossain määrin tuulenmukaista. Periaatteessa meillä oli kaikki paperit kunnossa, mutta silti mielessä nakutti ajatus siitä, että saattaisimme päätyä sellaiseen Amazing Race -tyyppiseen luukkuleikkiin joka edelsi avioitumistamme.

Kevyestä huolesta huolimatta emme edes yrittäneet ehtiä paikalle heti avaamisaikaan vaan hyppäsimme Magé - Niterói -vaniin vasta kahdeksan jälkeen. Naapurikadulla sijaitsevan bussikorttien latauspisteen nettiyhteydet olivat poikki, emmekä saaneet arvokorttejamme tankattua, joten jouduimme maksamaan lipuista täyden hinnan. Julkinen liikenne on täällä paikalliseen palkkatasoon suhteutettuna tosi kallista. Osa saa työnantajiltaan etuna työmatkalipun, osa ei.

Magén ja Manilhan välinen tie on ainoa paikka, jossa olen Brasiliassa pelännyt henkeni edestä (jos paluulentoa pääkaupunki Brasíliasta Rioon helvetillisessä myrskyssä ei lasketa). Tiellä kulkee valtavasti raskasta liikennettä, mutta silti se on vain kaksikaistainen. Ja pirun huonokuntoinen. Se ei kuitenkaan estä vanien kuskeja esimerkiksi yrittämästä ohittaa kahta täysperävaunurekkaa mutkassa. 

Tietä molemmin puolin reunustava suo, luonnonsuojelualue, on ainakin osasyy siihen, ettei sitä ole aikaisemmin laajennettu. Nyt reunoilla kuitenkin pörräsivät traktorit ja työmiehet lanasivat punaista maata tasaiseksi pohjaksi.

Toivon ettei laajennus aiheuta paikalliselle ekosysteemille mittavaa tuhoa - ja olen hemmetin iloinen siitä, että turvallisuus tiellä parantuu. Nopeudestahan ei ole tingitty tähänkään asti...

Auto täyttyi jo Magésta lähtiessä ja ruuhka-aika oli ohi, joten matka sujui sutjakkaasti. Tätä toki edesauttoi se, että kuski ohitti Manilhan liittymään sumputtuvan liikenteen pientareen kautta. Niteróihin saapuessa ilahduin nähdessäni siellä ison Wärtsilän rakennuksen. Nopea googlaus kertoi, että Wärtsilä on ollut Niteróissa jo useamman vuoden, mutta jostain syystä en ole kiinnittänyt siihen aikaisemmilla reissuilla huomiota.

Liittovaltion poliisin ulkomaalaistiski löytyi pienen ostoskeskuksen kolmannesta kerroksesta. Missään ei tietenkään näkynyt minkäänlaista ohjetta siitä, mitä tehdä tai mihin jonoon asettua, mutta hetken haahuttuamme sain nimeni ulkomaalaisten vuorolistalle. Listasta näkyi muiden jonottajien nimet ja kansallisuudet, minua ennen paikalla oli vain muista portugalinkielisistä maista saapuvia. Montaa heistä oli jo palveltu, joten vuoroni tuli nopeasti.

Virkailijalla meni hetki ymmärtää asiamme. Sekaannusta luultavasti edesauttoi se, että olimme varmuuden vuoksi ottaneet mukaan kaikki viisumin hakemiseen vaadittavat dokumentit ja virkailija ehti napata koko muovitaskun itselleen ennen kuin poistimme tarpeettomat.

Joo, siis mulla on jo viisumi jonka sain lähetystöstä mun kotimaassa. Ei, en kotimaan lähetystöstä vaan Brasilian lähetystöstä Helsingissä. Me halutaan vaan rekisteröidä se. Joo ollaan naimisissa. Joo ei avoliitossa.

Lopulta olimme kaikki kolme samaa mieltä siitä, että paikka on oikea, paperit kasassa ja kaikki maksut hoidettu. Kunnes.

Tässä on ongelma.

Saakeli. Noita sanoja en halua virallisia asioita hoidettaessa kuulla. Tyyppi häviää väliseinän taakse. Huomaan että hänen vyötäröllään on ase. Liekö useinkin toimistotehtävissä tarpeen.

Heppu palaa. Hän ei ilmeisesti selatessaan ollut huomannut jotain passini kopioiduista sivuista. Se löytyy ja tietojen nakuttelu koneelle jatkuu. Eräästä dokumentista hän huomaa, että etunimeni keskellä on r, ei l. Itse tämän toki jo tiesinkin, mutta hän väittää minun sanoneen alussa nimekseni Ila, "ihan vain hämätäkseni". Hymyilen lammasmaisesti vitsille, sillä loppupäiväni sujuvuus on hänen käsissään.

Lopulta tietoni saadaan järjestelmään huolimatta siitä, ettei meillä ole todistusta asuinpaikastamme täällä Brasiliassa (en ihan tajua miten voisikaan vielä olla) sekä siitä, että virkailija joutuu käynnistämään koko koneensa uudelleen printteriongelmien takia. Odotellessa hän auttaa brasilialaisten tiskille pyrkivää asiakasta sekä viihdyttää itseään pyytämällä minua lausumaan kahdesti molempien vanhempieni koko nimet.

Lopulta saamme kaikki paperimme takaisin. Hän kehottaa meitä käymään lounaalla ja palaamaan kolmen vartin kuluttua takaisin - suunnilleen sen ajan kuluttua minut kutsuttaisiin antamaan sormenjäljet. Suuntaamme läheiseen eväsbaariin.

Palatessamme liukuportaissa edellämme kulkee nainen, jonka hiukset on nostettu takaraivon päälle upeaksi, pörheäksi poninhännäksi. Jo Magéssa huomasin, että entistä harvempi musta nainen suoristaa hiuksiaan.

Ensimmäisen virkailijan aika-arvio osuu oikeaan ja hetken päästä hänen kollegansa kutsuu minut antamaan sormenjälkeni. Se on nopeasti hoidettu ja saan kainalooni passini sekä kuitin papereiden jättämisestä.

Valmis? 

Valmis.

Päivitän Facebookin: mission accomplished. Mitä, alle neljässä tunnissa, ihmettelee kymmenen vuotta Riossa asunut suomalaisystävä.

Alle kolmessa.

Lounastamme, tankkaamme bussikortit, ihailemme hetken maisemaa Rioon ja otamme sitten hyvissä ajoin ennen ruuhkaa vanin takaisin Magéen. Koska huomenna ei tarvitse palata ja talvi jatkuu aurinkoisena, mietimme, josko suuntaisimme kansallispuistoon.

Paikallisen rallin mukaan: tá tranquilo, tá favorável - eli hyvin menee, oikein hyvin. 

Kompassin nuoli näyttää koilliseen

Kun päätimme tehdä 10-vuotishääpäivämme kunniaksi matkan Koillis-Brasiliaan, mietin, maltanko olla suunnittelematta retkeä etukäteen alusta loppuun valmiiksi.

Kävi sitten niin, että kaikenlaista muuta suunniteltavaa, selvitettävää ja järjestettävää oli viimeisen parin kuukauden aikana niin paljon, ettei ehditty suunnitella edes alkua, saati siitä eteenpäin.

Mutta nyt on alku: viiden viikon päästä lennämme Koillis-Brasiliaan, Nataliin.

Natal on Rio Grande do Norten osavaltion pääkaupunki ja retkemme aloituspiste. Sieltä jatkamme rannikkoa alaspäin bussilla.

Koko retkemme aikana istumme päätepisteestä riippuen bussissa yhteensä hieman alle tai yli tuhat kilometriä. Lopuksi lennämme takaisin Rioon, luultavasti Bahian osavaltion pääkaupungista Salvadorista. Ne liput ostamme myöhemmin.

Varaamme kaiketi ensimmäisen yön majoituksen etukäteen, mutta muuten ei vieläkään tee mieli tehdä suunnitelmia. Ja miksi tehdäkään, kun busseihin ja majataloihin mahtuu varmasti muutenkin. Elokuu on koillisessa matalan sesongin aikaa, minkä lisäksi siellä sataa silloin jonkin verran vähemmän kuin heinäkuussa.

Joitain vinkkejä olemme saaneet, lisäksi koillisesta kotoisin olevat ystävät ovat luvanneet meille tuttujensa yhteystietoja. Eilen pesin uudet silkkimakuupussimme. Ne kuivuivat kattoterassilla tunnissa.

Koillinen, täältä tullaan!

Palaajan ensitunnelmia

Rion kansainvälinen lentokenttä kiiltää remontin ja laajennuksen jäljiltä. Mietin kuinka paljon siinä on heikkolaatuista pintaa joka rapistuu pian olympialaisten jälkeen. Uusi parkkihalli on täynnä uusia autoja. Hissejä on vähän, ihmisiä matkalaukkuineen aika paljon.

Pakkaamme omat laukkumme tuttavan Volkswagen Kombiin, kuten aina. Kombeja valmistettiin pitkään Brasiliassa ja ne ovat tavallinen näky metropolialueen liikenteessä. Tässä nimenomaisessa on koulukyytitunnukset, sillä tuttumme ajaa päivätöikseen niitä. Oranssinkeltaisista tunnuksista tulee jotenkin turvallinen olo, ajattelen, että ehkä sellaista autoa ei ensimmäisenä ryöstetä.

Löydämme penkiltä turvavyöt. Aina niitä ei löydy. Bisnesluokan tasoinen etu, vitsailen puolisolle. Lensimme Lontoosta Rioon bisnesluokassa - varsin mukava yllätys tarjouslipun ostaneelle.

Lentokentän tieltä kurvaamme pohjoisen suuntaan pikatie Linha Vermelhalle. Se kurvi on pimeä eikä siinä yleensä näy poliiseja. Valpastun heti kun edessä ajava auto hidastaa ja yhtä nopeasti helpotun, kun kuskimme painaa kaasua päästyään pikatielle.

Ilma on lämmin ja kostea, kosteuteen sekoittuu savun tuoksu. Selostaja huutaa radiossa, Flamengon peli. Kuski kääntää kovemmalle ja korottaa ääntään pystyäkseen keskustelemaan appiukon kanssa selostuksen yli. Tarinoita ryöstöistä. Nojaan taaksepäin ja keskityn olemaan kuuntelematta.

Tuntia myöhemmin käännymme Magén liittymästä. Yöpuulle käyvä Centro on hiljainen, mutta kotona meitä odotetaan. Naapurin tyttö halaa tiukasti ja juoksee hakemaan muun perheensä. Yhtäkkiä olohuone on täynnä toistensa päälle puhuvia ihmisiä.

Yöllä herätessäni en tiedä missä olen.

Aamulla työnnän pääni ulos ikkunasta. Tulee lämmin päivä, sen tietää utuisuudesta. Juon aamukahvini vastapaistetun ranskanleivän kanssa. Papaijan kausi on alkamassa, sanoo appi.

Puoliso juttelee jollekin kadulla. Menen katsomaan. Serkku vauvansa kanssa. Myöhemmin huomaan, että tosi moni ikäluokkamme isistä hoitaa vauvoja.

Serkku on poliisi. Olympialaiset tietävät lisää töitä. Muistan miten jalkapallon MM-kisojen aikaan tutut poliisit tekivät järjettömiä vuoroja samaan aikaan kun vapaat jäivät pitämättä. Poliisien palkkojen maksamista on osavaltion taloustilanteen vuoksi osin lykätty. Riossa poliisit tienaavat alle puolet siitä mitä Brasíliassa tai Minas Geraisissa.

Serkku kertoo, että suunnitteilla on omaisten mielenosoitus poliisien työolojen puolesta. Poliisit eivät itse voi osoittaa mieltään, se on sotilailta kielletty (käytäntö, joka elää huolimatta ristiriidasta perustuslain kanssa). Vaikka pitäisi ehkä osallistua, jotta tulisi potkituksi pellolle, naurahtaa. Se on vitsi. Potkut poliisista eivät näytä hyvältä cv:ssä. Vauva täyttää pian vuoden.

Kirjoitan päiväkirjaan sängyllä maaten. Jalat roikkuvat sängyn ulkopuolella. Hyttyset purevat nopeasti. Tajuan että kukaan ei ole puhunut zika-viruksesta mitään.

Illansuussa käymme kaupassa. Kotiin palatessa mietin, että naapuruston pääkatu katu on tosi hiljainen. Myöhemmin kaksi eri ihmistä kertoo, ettei kukaan halua enää töistäpaluun jälkeen kävellä siellä. Pelkäävät. Käyttävät muita reittejä. Ennen kuljin siellä yksin vielä myöhään illallakin, vilkkaalla kadulla se oli turvallista.

Illalla juomme ystävien kanssa pullon samppanjaa puolison väitöksen kunniaksi. Olen tosi väsynyt, mutta imen näiden ihmisten ääniä mieleeni. Kohta ne tuntuvat jo tavalliselta, mutta eivät vielä.

Köllimme kasiveen kanssa aamupäivän sängyllä ja katselemme ikkunasta kadulle. Kasivee kysyy, osaanko tehdä kainalopieruja. Kerron hänelle ystävästäni, joka osaa tehdä käsipieruja.

Moni juttelee politiikkaa tai muuten yhteiskunnallisista jutuista. Ehkä siksi kun tietävät, että meitä kiinnostaa. Paljon ääneen pohdiskelua, ei mustavalkoisia saarnoja. Se herättää toivoa jostain sellaisesta, jota en osaa vielä nimetä.

Välillä raapustan muutaman rivin päiväkirjaan, en halua unohtaa mitään. Mutta miten saisin talteen ne ilmeet, jotka näemme ihmisten kasvoilla kerrottuamme, että viivymme tällä kertaa jouluun asti?