perjantai 18. maaliskuuta 2016

Brasilia, kahtiajakautunut maa?

Brasilia on eri näkemysten mukaan viime vuosina jakautunut kahtia niin monesti, että kaiken järjen mukaan osia on jo vähintään kahdeksan. Eipä siis ihme, että kaikki eivät näistä viimeisimmistäkään jakolinjoista tunnu löytävän itseään.

(Niille jotka eivät Brasilian tapahtumia seuraa: siellä on melkoinen hulabaloo, kun valtavan korruptiovyyhdin selvittämisen lisäksi meneillään on liike istuvan presidentin viraltapanemiseksi. Korruptiovyyhdin osana tutkitaan myös edellistä presidenttiä, vasemmistoikoni Lulaa. Näyttää siltä, että suojatakseen Lulaa istuva presidentti Dilma tarjosi tälle ministerinpaikkaa, joka toisi syytesuojan alemmissa oikeusasteissa. Tästä suivaantuneena alemman oikeusasteen tuomari, joka oli kuunnelluttanut Lulan puheluita, vuosi medialle Lulan ja Dilman välisen puhelinkeskustelun, josta saa sen käsityksen, että kaksikko juoni juuri siten kuin miltä ulos päin näyttääkin. Ja niin edelleen. Ai niin, ja pieni joukko huutaa kaduilla sotilasdiktatuuria apuun.)

Kun saavuin Magéen ensimmäisen kerran, meneillään olivat pormestarivaalit. Pormestarilla on Brasiliassa koko lailla paljon valtaa ja Magéssa vielä enemmän. Eräänä päivänä eräs oppilaistani kysyi, tiedänkö, että kaupunkiin on valittu uusi pormestari. Sanoin tietäväni. Tyttö kertoi, että valittu pormestari on hänen tätinsä. Sepä mukavaa, sanoin. Silloin en vielä tiennyt, että kaupungissa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka äänestävät hänen sukulaisiaan ja niitä, jotka eivät äänestä.

Uusi pormestari rakennutti Magéen monta koulua. Ne kohosivat valtatienvarsille ja muille näkyville paikoille, ei välttämättä sinne missä oli tarvetta. Huomasin, että monen koulun nimessä oli sama sukunimi kuin pormestarilla. Kysyin joltain tutulta, eikö sellaista pidetä vähintäänkin naurettavana. Ei tunnuttu pitävän. Sittemmin tajusin, että se on magélaisen politiikan omituisuuksista pienimpiä.    

Se vuonna 2004 valittu pormestari maalautti kaupungintalon alaosan (ja aika paljon kaikkea muutakin) vihreäksi.

Terra do Marlboro. Näin puolisoni kuvaili kotikaupunkinsa politiikkaa, kun tutustuimme. Villi länsi. Ennen Brasiliassa asumistani olin kuullut lähinnä maassa tapahtuvista toimittajien murhista. Magéssa kuulin useammista poliittisista murhista kuin yliopistolla poliittisen historian kursseilla. Yksityiskohtaisia tarinoita siitä, miten poliittisia vastustajia oli otettu hengiltä. Tarinoita äänten ostamisesta, pikkurahalla.

Seuraan brasilialaista päivänpolitiikkaa paljon vähemmän kuin suomalaista. Mietin joskus, onko asiaan vaikuttanut se, että olen tarkastellut Brasiliaa nimenomaan Magésta käsin. Monella kaupungin asukkaalla on nimittäin hyvin kyyninen käsitys politiikasta. He katsovat sen olevan läpikorruptoitunutta, ja tämä arvio ylittää ideologiset rajat. Puoluetta jota itse äänestetään ei yleensä pidetä sen luotettavampana kuin muitakaan. Äänestysvalinnat tehdään sen perusteella, kenen uskotaan saavan omasta näkökulmasta parempia tuloksia lyhyellä aikavälillä. Historia on opettanut monelle, että pitkää aikaväliä ei yleensä kannata miettiä.


Vaikka tilanne Brasiliassa näyttää tällä hetkellä todella tulehtuneelta, se ei (joitain sosiaalisen median törmäyksiä lukuunottamatta) kuitenkaan näytä luovan Magén lähipiirissämme samanlaisia jakolinjoja kuin monessa muussa paikassa. Ehkä juuri siksi, että Magéssa ei ylipäätään ole totuttu odottamaan politiikalta kovinkaan paljoa. Ei liittovaltion tasolla, ei osavaltion tasolla eikä oman kotikaupungin tasolla.

Itselleni kesäkuun 2013 jännitteet tuntuivat paljon suuremmilta kuin nämä nykyiset. Osin tietysti siksi, että olin silloin Brasiliassa. Mutta myös siksi, että silloiset jakolinjat kulkivat Magéssa turvallisuuspolitiikan teemoissa. Yhdellä puolella olivat ihmisoikeuksien puolustajat, toisella ne, joiden mielestä poliisi teki vain työtään turvallisuuden ja omaisuuden suojan takaamiseksi.

Se pala minusta, mikä tuntuu kuuluvan Brasiliaan, kuuluu ennen kaikkea Magéen.

Ja siellä politiikalta nyt vaan on totuttu odottamaan sentapaisia käänteitä, mitä valtakunnanpolitiikassa on tällä viikolla nähty.  

torstai 17. maaliskuuta 2016

Inveja

Nousemme Niteróissa bussiin. En enää muista mihin bussiin. On jo iltapäivä, joten emme ainakaan rannalle mennäksemme. Ehkä olemme menossa tapaamaan ystävää. Muistelen ettemme olleet ihan varmoja siitä, mihin bussiin nousta.

Bussissa on paljon ihmisiä ja vain minä saan istumapaikan. Puoliso jää käytävälle seisomaan. Lisää matkustajia nousee kyytiin ja hän joutuu siirtymään hiukan kauemmas minusta. Vajoan ajatuksiini, niin kuin bussissa usein.

Havahdun. Joku puhuu minulle. Edessäni oleva ihminen.

Anteeksi, kuinka? 

En oikein saa selvää hänen puheestaan. En ole ihan varma, johtuuko se aksentista, minulle vieraista sanoista vai siitä, ettei hänen puheessaan ole mitään järkeä. Vilkaisen ympärilleni – puolisoni ei ole niin lähellä että hän pystyisi hoitamaan keskustelun puolestani.

Keskityn, sillä en Riossa asuessakaan oikein oppinut olemaan huomioimatta ihmistä joka puhuttelee minua. Lopulta ymmärrän, että hän puhuu minusta ja tulevaisuudestani. Vieläpä loistavasta tulevaisuudestani. En tiedä, miltä transsissa oleva ihminen näyttää tai kuulostaa, mutta kuvittelen sen olevan jotain sentapaista kuin mitä edessäni oli.

Puolisoni on onnistunut hivuttautumaan käytävällä viereeni. Näkijämme osoittaa puheensa myös hänelle. Olemme hieno, vahva pari. Meidän elämästämme tulee menestyksekäs. Mutta yhtä asiaa on varottava.

Tiedättekö mitä? [Dramaattinen tauko.] Ihmisten kateutta. 

Hän toistaa asian varmuuden vuoksi muutamaan kertaan. Nyökkäilemme. Emme katso toisiimme.



Bussista jalkakäytävälle poistuttuamme yritämme tavoitella ääniimme samaa dramaattisuutta ja varoittelemme toisiamme ihmisten kateudesta. Väittelemme siitä, oliko näkijä mies vai nainen sekä siitä, oliko hän päihtynyt vai ei.

Muistan terävästi enää ainoastaan hänen tapansa ääntää sanan kateus. Tapaus jäi kuitenkin mieleeni kahdesta syystä.

Ensinnäkään meitä ei Riossa pääsääntöisesti oleteta pariskunnaksi ellemme esimerkiksi osoita hellyyttä julkisesti. Bussissa emme näin tehneet, sillä emme olleet lähekkäin.

Toiseksi, samoihin aikoihin tapasimme kadulla erään ystävämme äidin, joka on mãe-de-santo eli eräänlainen papitar afrobrasilialaisessa candomblé-uskonnossa. Muiden kuulumisten vaihdon ohessa hän kertoi erään ihmisen hakeneen candomblén parista apua meidän vahingoittamiseksemme (jouduin myöhemmin tarkistamaan puolisoltani että todellakin ymmärsin asian oikein). Lopputulos kuitenkin oli, että liittomme on niin vahva (vai oliko se "suojattu"?), ettei kannata yrittää.



En ole kovinkaan uskonnollinen, mutta toivotan tervetulleeksi kaikki onnentoivotukset, siunaukset ja suojaukset - tulivat ne sitten miltä suunnalta ja minkä jumalan tai jumaluuden nimissä tahansa.

Bussiennustuksen sijoitin kuitenkin horoskooppikoppaan.


Käytännön portugalia – Português prático
Inveja = Kateus

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Hitaasta lämpenemisestä syvään rakkauteen

Ennen Brasiliassa asumista en ollut kovinkaan tottunut erilaisiin papuihin. Siksi riisi ja feijão-kastike melkein joka aterian perusosana tuntui aluksi oudolta. Maku ei tuntunut kummalliselta, mutta papujen rakenne kyllä (myöhemmin tajusin, että joskus kummalliselta tuntuneen kastikkeen pavut eivät olleet kunnolla kypsennettyjä).

Pikku hiljaa totuin papujen rakenteeseen ja feijão-kastikkeeseen. Sitten aloin suorastaan pitämään siitä. Nykyisin pyydän aina feijãota, kun anoppi viimeisenä päivänä ennen Suomeen paluutamme kysyy, mitä haluaisimme ruoaksi.
   

Feijão on siis arkea, mutta samaan pohjaan tehty Brasilian kansallisruoka feijoada on pikemminkin viikonloppuruokaa. Kenties siksi, että se on niin raskas, ettei ensimmäinen ajatus syömisen jälkeen todellakaan ole töihin palaaminen.

Feijoada on mustista pavuista keitetty papupata, johon lisätään halpoja possun osia sekä makkaraa. Ensimmäisellä feijoada-lautasellani oli possun korvaa ja voin kertoa, että se on sitkeää. Koska 80-luvulla lapsuuttaan elänyt suomalainen oppi syömään lautasen tyhjäksi, yritin jäystää palasta pitkään ennen kuin luovutin ja hiukan nolona selitin, että ruoan raskaus yllätti minut, enkä valitettavasti jaksa koko lautasellista. Sittemmin opin, että jotkut palaset ovat padassa vain maun vuoksi. Opin myös kalastamaan padasta vain sellaiset palaset, joista tiesin pitäväni.

Santa Teresan kaupunginosasta löytyy paikka nimeltä Mineiro, joka on suosittu viikonloppuisin nimenomaan feijoadansa vuoksi. Olen syönyt feijoadaa siellä vain kerran, ja kenties minulla oli huono tuuri tai liian suuret odotukset, mutta feijoada ei tuntunut erityiseltä. Ei se missään nimessä huonoa ollut, mutta koska naapurikuppilan (Portella) ihanan savuntuoksuinen ja -makuinen feijoada on lunastanut tai ylittänyt odotukset joka kerta, menen nykyisin feijoadaa etsiessäni suoraan sinne. 


Feijoada tarjoillaan riisin (kuinkas muutenkaan) ja muutamien muiden lisukkeiden kanssa. Itselleni tärkeimmät ovat farofa ja couve. Paahdettua maniokkijauhoseosta, farofaa, tarjoillaan paitsi feijoadan, myös grilliruoan kanssa. Parhaan farofan seassa on pieniä pekoninpaloja. Couve tarkoittaa kaalia, feijoadan yhteydessä nimenomaan suikaleiksi leikattua ja valkosipulilla maustettua lehtikaalia. Näiden lisäksi pöydässä on appelsiinilohkoja.


Feijoada on usein magélaisen kaveriporukkamme lounasvaihtoehto, koska kaikki kuusi pidämme siitä, se on helppo jakaa ja hinta on syöjää kohden monia muita vaihtoehtoja edullisempi. Täällä Suomessa taas feijoadan tarjoaminen on varma tapa saada brasiliaiset ystävät löytämään viikonlopuistaan aikaa vierailulle.

Entä resepti? João Nogueira kertoo sen tässä kappaleessa.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Brasilia kotona

Koska mahdollisuus toiselle mantereelle muutosta on tavallaan aina läsnä, yritämme välttää turhaa tavaran hamstraamista. Myös asuntomme pieni koko auttaa pitämään tämän tavoitteen kirkkaana mielessä. Joskus se on liiankin kirkas - näin maaliskuun alussa voisi ehkä ostaa saumoista vuotavien talvikenkien tilalle uudet siinäkin tapauksessa, että muuttaisimme ennen ensi talvea Rioon.

Molemmille on kuitenkin tärkeää, että kotona on Brasiliasta ja Riosta muistuttavia juttuja. Sitä paitsi suurin osa löytyy seiniltä, joten ne eivät edes vie tilaa.




Kaikki taulumme on hankittu samasta paikasta, nimittäin General Osórion viikonlopputorilta Ipanemalta. Tykkään siitä torista kovasti, värikäs paikka kävellä vaikkei mitään etsisikään.

Myöskään ruoka ei vie tilaa. Ja joitain brasilialaisia juttuja saa Suomestakin, kuten tätä suosikkikahviani. Se on vaan nykyisin törkeän kallista. Mutta vertaan ystäväni neuvosta sen hintaa kahvilassa juotuun latteen - johan tuntuu edulliselta! Toisinaan anoppi myös lähettää paketin tai pari.


Oltiin asuttu Suomessa jo vuosi, ennen kuin eräs ystävä toi meille Brasiliasta painekattilan. Luulin että sellaisen olisi saanut täältä, mutta ainakin vuonna 2007 se oli hankalaa. Tätä tarvitaan feijoadan tekemiseen (feijoadaa, mmmmmm).




Painekattilan kanssa samassa kaapissa on myös jokunen pullo sokeriruokoviina cachaçaa. Yksi pullo 51:a caipirinhan tekemistä varten ja niin sanotusti parempia sellaisenaan juotavaksi. En erityisemmin välitä cachaçasta sellaisenaan, paitsi yhdestä Gabriela-nimisestä. Siinä on neilikkaa ja kanelia.

Varsinkin alussa tärkeintä oli musiikki. Silloin ei ollut Spotifya. Nyt levyt ovat vähän vajaakäytöllä. Tuo kuvassa oleva Yamandun ja Dominguinhoksen levy löytyy sekin Spotifysta, suosittelen. Yamandu soittaa myös Mika Kaurismäen chorosta kertovassa elokuvassa nimeltä Brasileirinho, suosittelen sitäkin.





Ja sitten on juttuja, jotka eivät ole ihan täältä eivätkä ihan sieltä. Niin kuin levyhyllymme uusin täydennys, Nordic Choron toinen albumi. Suomiklassikkoja choroksi sovitettuna.


 Välimaastossa. Niin kuin mekin.



maanantai 7. maaliskuuta 2016

Takamailla



Rio tunnetaan toisaalta Zona Sulin postikorttimaisemista, toisaalta faveloista. Molemmista löytyy kirjoja, lauluja, valokuvia ja elokuvia. Kumpikaan näistä ei kerro siitä Riosta joka itselleni on tutuin.

Kun sitten eräänä iltana oluen jälkeen pysähdyimme Folha Seca -nimiseen kirjakauppaan (joka muuten on Rion kirjakaupoista ihanin) ja bongasin jostain pinosta ”Rion takamaista” kertovan kirjan, se oli pakko saada.

R. do Ouvidor, 37.

Kirjan nimi on Dicionário da Hinterlândia Carioca, Rion takamaiden sanakirja siis. Sen on kirjoittanut säveltäjä-laulaja-kirjailija Nei Lopes, jonka kirjojen aiheina ovat usein afrikkalainen ja afrobrasilialainen kulttuuri sekä erityisesti samba.

Takakannen mukaan kirjan fokuksena on 101 Rion 160 asuinalueesta, 4 580 148 sen 6 320 446 asukkaasta sekä 808,08 kaupungin 1 224,56 neliökilometristä. Selväksi tuli - siis liian vähän tunnettu alue, vaikka kyse on kaikilla mittareilla valtaosasta tätä kuuluisaa kaupunkia. Toimittaja ja professori Paulo Roberto Pires on viitannut tähän samaan alueeseen ilmauksella ”de Janeiro”, eli se alue mitä ei yleensä ajatella kun puhutaan ”Riosta”.  



Otan kirjan silloin tällöin esiin sekä tuttuja juttuja fiilistelläkseni että uutta oppiakseni. Sillä vaikka Magé ei kuulukaan kohteena olevaan Hinterlândiaan, se on kulttuurisesti monilta osin paljon lähempänä sitä kuin kumpaakaan noista tunnetummista ”Rioista”.

Kirjassa kerrotaan paikoista, kulttuurisista ilmiöistä, ihmisistä ja musiikista. Se on kirjoitettu sanakirjamuotoon, joten se sopii pikaiseen selailuun. Toisaalta jotkut selitykset ovat pidempiä kuin tämän blogin jutut.

Alueet jotka liittyvät tavalla tai toisella sambaan esitellään erityisen huolellisesti. Myös uskonto on vahvasti läsnä, oli kyse sitten kirkoista, pyhimyksistä, umbandasta tai candomblésta. Penhassa on läsnä niin uskonto kuin samba, ja Penhassa sijaitsee myös tämän blogin kansikuvaan piirretty kirkko. Se sama kirkko näkyy Galeãon kentälle laskeutuessa lentokoneen oikealla puolella. Siinä kohtaa vatsassa tuntuu aina saapuminen.


Kirja on sanakirjamaisesti täynnä viittauksia muihin sanoihin. Samban kohdalla viittauksia on puolikkaan palstan verran niin naapurustoihin, sambistoihin, samban eri lajeihin kuin sambakouluihin.


Pari viittausta sambaan.


Yksi hauskimmista samban lajeista on partido alto. Kuten monen muun sambaan liittyvän asian kohdalla, tällekin on useampia määritelmiä, mutta yleisimmin partido alto taitaa nykyään viitata sambaan, jossa laulajat improvisoivat toisiaan haastaen. Muun muassa Zeca Pagodinhoa pidetään tässä erityisen taitavana.



En ole koskaan lukenut kirjaa kannesta kanteen, joten joka kerta löydän uusia juttuja. Tällä kertaa huomasin, että W:n kohdalle on päässyt valokuvaaja, jonka kuvista turisteille kootun Rio-kirjan ostin ihan ensimmäisellä viikollani Riossa. Kyseessä on Walter Firmo.

Tuttujen nimien lisäksi bongaan kirjasta nimiä asioille ja ilmiöille jotka tunnen arjesta. Yksi niistä on churrasco de esquina. Se on sitä kun viikonloppuna tai vapaapäivänä nostetaan kavereiden kanssa pienempi grilli kadulle ja grillataan siinä suupaloja oluen kaveriksi. Kulut jaetaan. Lopes huomauttaa, että tätä tapaa ei tule sotkea kaupalliseen kadulla tapahtuvaan grillaamiseen. Hänen mukaansa tässä paitsi tehdään eroa Zona Sulin kulttuuriin ja arvoihin, myös rakennetaan maskuliinisuutta. Huomautin tästä maskuliinisuuskuviosta puolisolleni. Vastaus?

No, nytpähän tiedät jatkossa pysyä keittiössä.

Putosin. 

Jottei kupit menisi sekaisin.


Ruoasta tuli mieleen toinenkin bongaus. Se mikä Suomessa tunnetaan rääppiäisinä on tuolla päin enterro dos ossos, kirjaimellisesti luiden hautaaminen. Meidän vieraamme kyllä nauttivat syömisestä sikäli paljon että rääppiäisiä on tosi harvoin. No niiden taannoisten häiden jälkeen mentiin naapuriin rääppimään.

Kaikista jutuista en saa kiinni. On esimerkiksi tavallista, että perheen kasvaessa taloa laajennetaan, ja jos tontti on täynnä niin ainoa suunta on ylöspäin. Tätä kuvataan sanalla puxado, jonka Lopes sanoo olevan alkuperäisestä rakennussuunnitelmasta poikkeamista. En tiedä mitä Lopes tarkoittaa alkuperäisellä suunnitelmalla, mutta kaikkien tuntemieni ihmisten alkuperäinen suunnitelma on ollut laajentaa taloa perheen (ja tulojen) kasvaessa. Esimerkiksi appivanhempieni nykyinen autotalli oli aikanaan talon ensimmäinen ja ainoa makuuhuone.

Myös Disney kävi takamailla.

Kirjan kanssa viihtyy pitkään ja joka kerta päädyn lukemaan jostain asiasta muualta lisää. Yksi parhaista kirjahyllymme hankinnoista, ehdottomasti.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Mallinukkien peput ja muita arjen havaintoja


Tässä valmistuu pinaattilasse illalliselle, jonka osallistujamäärä voi olla kuusi tai kuusitoista. Aina ei tiedä.

...Tuore ruoka on halvempaa kuin vakuumiin pakattu.

...Jonotus onnistuu ilman jonotusnumeroita. Vaikka kaikki olisivat istumassa eri puolilla salia.

...Kauppojen mallinukeilla on kurvikkaat pyllyt. Tämän seurauksena on helppo bongata kaupat, jotka myyvät housuja naisille, joilla myös on kurvikkaat pyllyt.

...Ne jotka saavat bussissa istumapaikan, tarjoutuvat ottamaan syliinsä seisomaan jääneiden laukut.

...Miehet kantavat naisten käsilaukkuja tuntematta oloaan epämukavaksi.


(Puoliso kirjoitti ensimmäisinä Suomi-vuosinaan blogia. Kerran aiheena oli hauskat arjen yksityiskohdat, minkä inspiroimana vierailin blogissa kirjoittamalla vastaavan listauksen Riosta.)

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Hajanaisia ajatuksia pelon logiikasta

Minut on Brasiliassa ryöstetty kerran kadulla ja bussissa ei koskaan. Kuitenkin pelkään ryöstöjä bussissa, mutta kadulla en juuri koskaan.

Suljetut paikat ahdistavat.


Älä kanna arvotavaraa mukana, sanotaan turisteille Riossa. Arjessa tämä ei tietenkään toimi. Sitä paitsi tullessani ryöstetyksi minulla ei ollut mukana edes laukkua, vain puhelin ja vähän rahaa farkkuhameen taskussa.

Puhelin meni, rahat jäivät - heppu kun vaati vain puhelinta. Ryöstöihin liittyen riolaisilla on myös huvittavia tarinoita esimerkiksi siitä, miten vanhahko puhelin ei kelvannut edes ryöstäjälle. Vähemmän huvittavaksi tilanne voi muuttua, jos tyyppi ei satu uskomaan, ettei laukusta löydy uudempaa. Jotkut sanovat, että varsinkin ulkomaalaisilla pitäisi aina olla taskussaan sellainen summa rahaa, että mahdollinen ryöstäjä poistuu tyytyväisenä.

Kaikkein eniten pelkään, että lautta kaatuu ja joudun veden varaan ja hörppään Guanabaran lahden vettä...


Tutuissa paikoissa sitä ajattelee olevansa enemmän turvassa. Tutun vanikuskin kyydissä en mieti sitä vania, joka edellisviikolla aseen kanssa ryöstettiin. Mutta kaikista käyttämistäni Magé - Niterói -vaneista juuri sen tutuimman kuskin auto tuli ryöstetyksi (en ollut kyydissä).

Olen vähän levoton, kun juodaan poliisikaverin kanssa kaupungintalon aukiolla olutta tai kun vanissa takanani istuu toinen tuttu poliisi virka-ase vyöllä. Helpotun, kun hän nousee kyydistä.

Pelko ei ole kovin loogista. Ainoa selkeä logiikka tuntuu olevan siinä, että tieto lisää tuskaa. Kun ymmärtää uutiset ja ympärillä olevien ihmisten puheen ja äänensävyt, kun muistaa jotkut paikan nimet sen perusteella, mitä (pahaa) niissä on vuosien varrella tapahtunut, ja kun erottaa luodin äänen ilotulitusraketeista, silloin huolestuu enemmän. Säikähdän kyllä edelleen niitä ilotulitusrakettejakin. Ja pakoputkia.

Pelkään Rion väkivaltaa enemmän täältä Suomesta käsin kuin Riossa ollessa. Täältä katsoen kaikki tapahtuu niin pienellä alueella. Ja koko ajan tuntuu tapahtuvan jotain. Vaikkei tietenkään tapahdu koko ajan eikä joka paikassa.

Täällä en osaa pelätä.

Arjessa muut tunteet kuitenkin ylittävät pelon usein. Kun on odottanut bussia riittävän pitkään, on liian väsynyt pelkäämään ryöstöä bussin sisällä. Kun on tarpeeksi vihainen siitä, että seuralainen antaa odottaa itseään, unohtaa ainakin muutamaksi hetkeksi sen, että odotuspaikka on keskustan lähes autio aukio ja kello lähenee puoltayötä.

Ja joskus käy niin, että yksi pelko syö toisen - esimerkiksi silloin kun kuski ajaa niin holtittomasti, että tulisi mieluummin ryöstetyksi kuin istuisi kyydissä.

Vieläköhän tähän kaikkeen tottuisi?


Käytännön portugalia - Português prático
Tem como você andar comigo até o Metrô? = Pystytkö saattamaan mut metrolle?