Kun vajaa vuosi sitten aloitin blogin, olimme asuneet Suomessa yli kahdeksan vuotta ja huolimatta jokavuotisista, pitkistäkin oleskeluista Riossa, ikävä Brasiliaan oli kova. Aloitin kirjoittamisen etupäässä ikävää lievittääkseni (portugaliksi puhutaan muuten ikävän tappamisesta, matar saudades) ja kootakseni yhteen muistoja ja ajatuksia vuosien varrelta. En tuossa vaiheessa vielä tiennyt, että viettäisimme puolet tästä vuodesta Riossa.
Kun sitten kesäkuun lopulla lensimme tänne, blogista tuli kanava jakaa omia ajatuksia suomeksi. Vuosikymmen sitten täällä asuessamme kirjoitin ystävilleni (paljon!) sähköpostia, mutta nyt en edes muista koska viimeksi olisin käyttänyt sähköpostia kirjeenvaihtoon. Käyttääköhän joku vielä?
Viime kuukausina olen kuitenkin yhä useammin miettinyt, miksi bloggaan. Ja juuri nyt en oikein tiedä.
Paikka on sillä lailla tuttu, että hassuista arjen sattumuksista tai kulttuurieroista kirjoittaminen tuntuisi useimmiten jotenkin väkinäiseltä. Näennäisen neutraali yhteiskunnan kuvailu ei myöskään innosta. Omaa elämääni taas en juurikaan halua jakaa. Mitä jää jäljelle?
Eniten olen saanut tästä itse niinä hetkinä, kun kirjoittamisen kautta olen saanut järjestettyä omia ajatuksiani jonkun sellaisen asian osalta, joka jostain syystä mietityttää. Ne pohdinnat liittyvät kuitenkin usein Rioon lähinnä vain siinä mielessä, että Rio saa minut kysymään (josta syystä tätä kaupunkia edelleen kaikesta huolimatta rakastan).
Vajaan vuoden aikana tunnelmia ja pohdiskelua on tullut yhteensä 122 tekstin verran. Oma soppi pohdinnalle on kiva olemassa, mutta yhä useammin mietin, miksi ja kenelle kirjoitan. Ja voisko saman ajan käyttää jotenkin paremmin.
Pohdinta jatkuu, toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti