Meidän(kin) pikku kuppila

Viitisenkymmentä metriä tätä katua alaspäin on baari. Ihan tavallinen kulmabaari, paitsi että keskiviikkoisin siellä soitetaan choroa ja siksi pöytiä levitetään kulman molemmin puolin. Soitto alkaa seitsemän kieppeillä ja jos tulee vasta kahdeksalta, ei luultavasti saa tuolia. Osa porukasta levittäytyy viereiselle, pienelle aukiolle ja siitä rinnettä ylös kipuaville portaille.  

Jos olemme keskiviikkoiltana Riossa, pysähdymme vähintään ohi kulkiessamme hetkeksi kuuntelemaan musiikkia.

Eilen ajattelimme piipahtaa paikalla vain yhden oluen verran. Saapuessamme huomaamme kuitenkin, että tilaa on tällä kertaa tavallista enemmän. Se ei yllätä: samaan aikaan viereisessä Lapan kaupunginosassa on meneillään vasemmistopuolueen pormestariehdokkaan kampanjatilaisuus, jonka yleisö koostuu pitkälti samasta porukasta kuin näiden choro-iltojen. Mitä pidemmälle ilta etenee, sitä enemmän paikalle virtaa ihmisiä, joiden puseroihin on liimattu Freixo 50 -tarra. Vaalien toinen kierros on sunnuntaina.

Aikaisemmin päivällä piipahdimme Rion valtionyliopiston viestinnän laitoksella. Myös siellä näkyi lähinnä Freixo 50 -tarroja. Choron äärellä tarroista jutellessamme puoliso muistaa nähneensä yliopistolla yhden siivoojan puserossa toisen ehdokkaan tarran. Freixon tausta on vanhassa keskiluokassa (siis siinä, joka ei taantumassakaan ole vaarassa pudota köyhyysrajan alapuolelle), eikä hänen puheensa ja olemuksensa vakuuta suuria joukkoja Zona Sulin ulkopuolella. Mietin miten opiskelijat mahtavat reagoida tarraan.

Löydämme yhden tyhjän jakkaran, istun sille. Hetken päästä samassa pöydässä istuva vanhempi mies kysyy, joko tiedämme, ketä aiomme äänestää. Selitämme ettemme äänestä Riossa. Hän kertoo aikovansa äänestää tyhjää, sillä ei katso kummankaan ehdokkaan ansaitsevan ääntään. On kuulemma äänestänyt tyhjää jo monta vuotta.

Hän jatkaa kertomalla mielipiteensä toisesta ehdokkaasta. En kerro omaani. Rakastan näitä hetkiä vieraiden ihmisten seurassa. Hetkiä joina ulkomaalaisuuteni antaa mahdollisuuden vetäytyä ulkopuoliseksi ja kuunnella ihmisiä heidän omista lähtökohdistaan käsin, johdattelematta, haastamatta. Oppia.

Hän kertoo muuttaneensa Rioon ja Glóriaan kolmekymmentäkolme vuotta sitten Ilhéuksen kaupungista Bahialta ja haluaa tietää, onko Helsingissä samanlaista tunnelmaa kuin tässä choro-illassa. Kerron kylmästä talvesta, Helsingin kesätapahtumista ja anniskelulaista.

Tämä choro-ilta on vain muutaman vuoden vanha juttu, hän kertoo. Ei oikein tiedä, mistä se alkoi, mutta illan tuoton merkitys on baarin pitäjälle suuri. Hän kysyy, tiedämmekö, että sama mies aloitti suolapaloja myyden viereisessä, pienen pienessä tilassa ja osti vuosien varrella pikku hiljaa koko kulman. Emme tienneet. Saamme myös vinkin läheisen hotellin aamupalasta – sitä tarjotaan nykyisin muillekin kuin hotellin asukkaille, sillä hotellivieraiden määrä on laskussa.

Mietin miten saman kadun hostellit tätä nykyä pärjäävät. Niitä on ainakin kolme. Hostellien läheisyys näkyy myös choro-illoissa: baarin pitäjä vinkkaa välillä puolisoani avuksi, kun baaritiskin lisäksi hänen ja italialaisen asiakkaan välissä on kielimuuri. 

Pöydässämme istunut mies nousee lähteäkseen. Hän tahtoo vielä tietää nimemme ja sanoo, että kenties tapaamme tulevina keskiviikkoina. Toivon niin. Tähän asti olemme tunteneet itsemme choro-illoissa vähän ulkopuolisiksi, mutta tänä iltana tuntuu, että hippunen tämän kolmekymmentäkolme vuotta Glórian katuja tallanneen ystävällisen miehen paikallisuudesta varisi meidänkin päällemme.

Jos satut Rioon keskiviikkona, suuntaa ihmeessä seitsemän jälkeen illalla Glóriaan kuuntelemaan choroa. Löydät baarin kävelemällä metroasemalta viitisen minuuttia Rua Benjamim Constant -katua ylöspäin. Ihmisiä on niin paljon, ettei paikasta voi erehtyä. Illan aikana kiertää hattu, johon voi pudottaa musiikista vapaaehtoisen maksun.