Eilen oli
viimeinen työpäiväni. Tänään nautin saldovapaasta, ensi viikolla alkaa kesäloma
ja elokuussa opintovapaa. Sitä riittää ensi vuoden heinäkuun loppuun asti.
Viimeisenä
aamuna pyörää työpaikan sisäpihalle lukitessani mietin, ettei varsinaisesti tunnu
siltä, että olisin lähdössä vuodeksi pois. Ajatus siitä, etten vuoteen mene
töihin, on erikoinen. Moni kollega sanoi äitiyslomalle jäämisen tuntuneen - tai
siis olleen tuntumatta - samalta. Siitä(kään) en tiedä.
Loman ajan asumme appivanhempien luona ja matkustamme
koilliseen, entä sen jälkeen?
Puolisolla päättyy syksyllä pitkä projekti, entä
sen jälkeen?
Jouluun asti Brasiliassa, entä sen jälkeen?
Kaikki on niin
auki. Mutta hyvällä tavalla. Ei ole kuristavaa epävarmuutta vaan maailma täynnä
mahdollisuuksia. Edes toimeentulo ei huoleta. Olemme tottuneet pärjäämään aika vähällä,
ja välttämättömään meillä on säästöjä.
Ei mene
päivääkään ettenkö miettisi, miten onnekas ja etuoikeutettu olen.
Tämä koko
opintovapaajärjestelmä. Vakituinen työpaikka josta voi jäädä opintovapaalle –
ja jonne palata. Ajatukseen ja ajoitukseen ymmärtäväisesti suhtautunut esimies.
Perhettä ja ystäviä kahden puolen Atlanttia. Puoliso jonka kanssa jakaa
seikkailut.
Mitäkö tunnen?
Kiitollisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti