Ilahdun, kun...
...saan pyytämättä kansallispuiston sisäänpääsystä paikallisten
asukkaiden alennuksen (koska puolisoni vanhemmat asuvat täällä ja koska
laajennettu perhe - vaikka olisit melkein 40 vuotta vanha).
...puistosta palatessa ensimmäinen bussi pysähtyy kohdalle ja saamme istumapaikat, vaikka on jo ruuhka-aika.
...manikyristi ei ole myöhässä.
...manikyristi on myöhässä, mutta telkkarissa on jännittävää saippuaa.
...löydän tämän kylän marketeista kaikki ainekset illalliseksi suunnittelemaani kastikkeeseen.
...näen kaupassa tuoretta pinaattia eikä se ole yhtä kallista kuin Suomessa (moni muu asia on).
...pysäkille saapuessamme siellä seisoo vani, jossa on vielä kolme tyhjää paikkaa. Saamme niistä kaksi ja heti jälkeemme tullut rouva kolmannen. Auto lähtee heti ja huristaa lähes pysähtymättä ensimmäiset kolmekymmentä kilometriä.
...seuraavat kolmekymmentä kilometriä tiellä on molempiin suuntiin niin paljon liikennettä, ettei hulluinkaan kuski voi edes ajatella ohittavansa yhtään rekkaa.
...kylmä rintama saa aikaan sen, ettei hyttysiä ole juuri lainkaan.
...viikon
kestäneen kylmän rintaman jälkeen paistaa aurinko ja voi vihdoin pestä
pyykkiä - ilman että ne roikkuvat kosteina narulla päiväkausia.
torstai 28. heinäkuuta 2016
tiistai 26. heinäkuuta 2016
Guanabaran lahti, osa 1: Toivo kuolee viimeisenä
Kotikaupunkini Lahden jätevedet laskettiin Vesijärveen aina 1970-luvun puoliväliin saakka, teollisuuden jätevedet vielä hiukan pidempään. Varhaisin muistoni järvestä liittyykin veden likaisuuteen - siinä ei uitu.
Ensimmäinen muistoni Guanabaran lahdesta on samankaltainen: opin pian Rioon saavuttuani, että karkean säännön mukaan valtamerirannoilla uidaan, kun ne ovat päivän lehden mukaan uimakelpoisia ja lahdenpuoleisilla rannoilla ei varmuuden vuoksi uida silloinkaan.
En ole uinut.
Sen sijaan olen istunut lahden pohjukassa Piedaden rannalla ja katsellut kalastajien veneitä. Miettinyt mistä kohtaa lahtea on pyydetty se kala, jota Magén kaupoissa myydään. Tutustunut paikallisten ympäristöaktivistien työhön.
Olen tuijottanut veteen Niteróista Rioon kulkevan lautan ulkokannelta ja siristänyt silmiäni erottaakseni, liikkuuko vedessä meduusa vai muovipussi.
Olen iloinnut siitä, että Magésta Manilhaan johtavan tien turvallisuus paranee kun se laajennetaan, mutta ollut samalla huolestunut siitä, mitä laajennuksesta aiheutuu Guapimirimin luonnonsuojelualueelle jota tie halkoo.
Se luonnonsuojelualue nimittäin pitää muutoin pahasti saastuneen Guanabaran lahden hengissä.
Olympialaisten vuoksi kansainvälinenkin media on viime vuosina ollut kiinnostunut Guanabaran lahden tilasta. Esimerkiksi tässä The Globe and Mailin laajassa jutussa kuvataan, miksi lahti on niin saastunut ja tarkastellaan sen puhdistamiseen liittyviä poliittisia ongelmia.
Jutut lahden tilasta ovat usein kuin prisma Rion seudusta laajemminkin: luonnonkaunis, satumainen paikka, jota riivaa opportunistinen politiikka, jonka seurauksista kärsivät ensimmäisenä, ensisijaisesti ja eniten köyhät.
Kuva on kieltämättä realistinen: poliittinen tahto Guanabaran lahden puhdistamiseksi on vähissä ja vaikka sitä löytyisi enemmänkin, niin esimerkiksi tilaa vesihuollon järjestämiselle ei tiheästi asutuilla alueilla välttämättä enää löydy. Asuintaloja pitäisi kenties purkaa, eikä välttämättä olisi helppoa saada köyhien alueiden asukkaita kannattamaan purkamista. Heillä on kaikki syyt olla uskomatta julkishallinnon lupauksiin, oli kyse sitten peruspalveluista tai uusien asumusten löytymisestä purettujen tilalle. Rion kaupungilla on pitkä ja ruma historia kaupunkisuunnittelusta mallilla häädä-pura-unohda.
Joskus mietin, onko Guanabaran lahti jo menetetty. Onko koko Rion seutu menetetty.
Eilen luin biologi ja dokumentaristi Ricardo Gomesin haastattelun. Baía urbana -nimistä dokumenttia viimeistelevä Gomes pelkää, että puhe Guanabaran lahdesta viemärinä tai käymälänä lyö lahteen menetetyn tapauksen leiman, eivätkä ihmiset enää aktivoidu toimimaan sen puolesta.
Vielä joitain vuosia sitten olisin inttänyt Gomesille, että ihmisille pitää lyödä kylmät faktat pöytään, jotta tajuavat nostaa hanurinsa ja toimia, kiireesti.
Sittemmin työ maailmanparannuksen parissa on paitsi opettanut kirjoittamaan lyhyempiä kappaleita, myös saanut ymmärtämään, etteivät ihmiset muuta toimintaansa pelkän asiantuntijatiedon vuoksi. Tarvitaan tunne. Tarvitaan myös toivoa.
Täällä asuessa toivon ylläpitäminen ei ole aina helppoa. Mutta jotenkin siinä on onnistuttava, sillä muuten missään ei ole mitään mieltä.
Huomenna ajan taas vanilla Guapimirimin luonnonsuojelualueen halki kohti Niteróita ja ylitän Guanabaran lahden lautalla. Suosikkikirjakaupassani Folha Secassa on valokuvaaja Custódio Coimbran ja toimittaja Cristina Chacelin Guanabaran lahtea käsittelevän (valokuva)kirjan julkaisutilaisuus. Kirjan kannessa on kuva delfiinistä - niitä on lahdessa vielä, mutta määrä on vähentynyt rajusti.
Tänään sain tietää, että Guapimirimista tehdään kahden ja puolen tunnin delfiinintarkkailuretkiä, joissa myös tutustaan paikalliseen kalastukseen sekä luonnonsuojelualueen toimintaan. Paluumatkalla noustaan jokea pitkin mangroven halki - ja ehkä nähdään leveäkuonokaimaani! Haluan sellaiselle retkelle.
Delfiinejä on yhä. Guanabaran lahti ei ole kuollut. Ja kuten Brasiliassa sanotaan, esperança é a última que morre.
Toivo kuolee viimeisenä.
Ensimmäinen muistoni Guanabaran lahdesta on samankaltainen: opin pian Rioon saavuttuani, että karkean säännön mukaan valtamerirannoilla uidaan, kun ne ovat päivän lehden mukaan uimakelpoisia ja lahdenpuoleisilla rannoilla ei varmuuden vuoksi uida silloinkaan.
En ole uinut.
Sen sijaan olen istunut lahden pohjukassa Piedaden rannalla ja katsellut kalastajien veneitä. Miettinyt mistä kohtaa lahtea on pyydetty se kala, jota Magén kaupoissa myydään. Tutustunut paikallisten ympäristöaktivistien työhön.
Olen tuijottanut veteen Niteróista Rioon kulkevan lautan ulkokannelta ja siristänyt silmiäni erottaakseni, liikkuuko vedessä meduusa vai muovipussi.
Se luonnonsuojelualue nimittäin pitää muutoin pahasti saastuneen Guanabaran lahden hengissä.
Olympialaisten vuoksi kansainvälinenkin media on viime vuosina ollut kiinnostunut Guanabaran lahden tilasta. Esimerkiksi tässä The Globe and Mailin laajassa jutussa kuvataan, miksi lahti on niin saastunut ja tarkastellaan sen puhdistamiseen liittyviä poliittisia ongelmia.
Jutut lahden tilasta ovat usein kuin prisma Rion seudusta laajemminkin: luonnonkaunis, satumainen paikka, jota riivaa opportunistinen politiikka, jonka seurauksista kärsivät ensimmäisenä, ensisijaisesti ja eniten köyhät.
Kuva on kieltämättä realistinen: poliittinen tahto Guanabaran lahden puhdistamiseksi on vähissä ja vaikka sitä löytyisi enemmänkin, niin esimerkiksi tilaa vesihuollon järjestämiselle ei tiheästi asutuilla alueilla välttämättä enää löydy. Asuintaloja pitäisi kenties purkaa, eikä välttämättä olisi helppoa saada köyhien alueiden asukkaita kannattamaan purkamista. Heillä on kaikki syyt olla uskomatta julkishallinnon lupauksiin, oli kyse sitten peruspalveluista tai uusien asumusten löytymisestä purettujen tilalle. Rion kaupungilla on pitkä ja ruma historia kaupunkisuunnittelusta mallilla häädä-pura-unohda.
Joskus mietin, onko Guanabaran lahti jo menetetty. Onko koko Rion seutu menetetty.
Eilen luin biologi ja dokumentaristi Ricardo Gomesin haastattelun. Baía urbana -nimistä dokumenttia viimeistelevä Gomes pelkää, että puhe Guanabaran lahdesta viemärinä tai käymälänä lyö lahteen menetetyn tapauksen leiman, eivätkä ihmiset enää aktivoidu toimimaan sen puolesta.
Vielä joitain vuosia sitten olisin inttänyt Gomesille, että ihmisille pitää lyödä kylmät faktat pöytään, jotta tajuavat nostaa hanurinsa ja toimia, kiireesti.
Sittemmin työ maailmanparannuksen parissa on paitsi opettanut kirjoittamaan lyhyempiä kappaleita, myös saanut ymmärtämään, etteivät ihmiset muuta toimintaansa pelkän asiantuntijatiedon vuoksi. Tarvitaan tunne. Tarvitaan myös toivoa.
Täällä asuessa toivon ylläpitäminen ei ole aina helppoa. Mutta jotenkin siinä on onnistuttava, sillä muuten missään ei ole mitään mieltä.
Huomenna ajan taas vanilla Guapimirimin luonnonsuojelualueen halki kohti Niteróita ja ylitän Guanabaran lahden lautalla. Suosikkikirjakaupassani Folha Secassa on valokuvaaja Custódio Coimbran ja toimittaja Cristina Chacelin Guanabaran lahtea käsittelevän (valokuva)kirjan julkaisutilaisuus. Kirjan kannessa on kuva delfiinistä - niitä on lahdessa vielä, mutta määrä on vähentynyt rajusti.
Tänään sain tietää, että Guapimirimista tehdään kahden ja puolen tunnin delfiinintarkkailuretkiä, joissa myös tutustaan paikalliseen kalastukseen sekä luonnonsuojelualueen toimintaan. Paluumatkalla noustaan jokea pitkin mangroven halki - ja ehkä nähdään leveäkuonokaimaani! Haluan sellaiselle retkelle.
Delfiinejä on yhä. Guanabaran lahti ei ole kuollut. Ja kuten Brasiliassa sanotaan, esperança é a última que morre.
Toivo kuolee viimeisenä.
lauantai 23. heinäkuuta 2016
Kun viljelijän tytär yrttimaan kuokki
Tässä taannoin kävi niin, että anopin kukkalaatikoita kitkiessäni tunsin sormissa tutun tuoksun. Se rikkaruoho olikin korianteri, joskin erilainen kuin se, jota Suomessa näkee annosten päällä.
Tästä keksin täyttää pihansiivouspuuhissa löytyneet tyhjät kukkalaatikot yrteillä.
Mainittakoon että kasvoin maatilalla, mutta siitä huolimatta (tai siksi) tämä on ensimmäinen kerta kun mieleeni edes juolahtaa kasvattaa jotain.
Mutta kun kerran idean sain, olisin halunnut alkaa viljelijäksi heti-välittömästi-mieluiten-jo-eilen. Taimia kuitenkin myydään vain joenvarren torilla, ja myyjät ovat siellä vain viikonloppuisin.
Piti siis jaksaa nukkua muutama yö.
Lauantaina aamupäivällä suuntaamme torille katsomaan, mitä sieltä löytyy. Haaveissani on oma basilika, sillä sitä ei aina löydy kaupoista, varsinkaan jollei mene heti aamusta.
Kojuissa on paljon oranssia: appelsiinia, toisenlaista appelsiinia, papaijaa, kurpitsaa. Harmaatukkainen rouva myy yrttejä, viisi realia taimi. Ostan basilikan lisäksi mintun ja kysyn puolisolta, muistaako hän, onko rommi täällä kallista vai ei.
Jatkamme matkaa keskustan säläkauppaan, jonka perältä löytyy multasäkkejä. En osaa valita eri säkkien välillä, joten otan kaksi sellaista, jossa on lehmän kuva ja toiset kaksi sellaista, jossa on mato. Josko niiden sekoitus sopisi yrteilleni?
Pihalla ei ole kiviä laatikkoon laitettavaksi. Puoliso lähtee hakemaan niitä pienen matkan päästä junaradan luota. Sinne kuljetaan muurissa olevan aukon läpi. Aukolla käydään huumekauppaa, emmekä yleensä käytä sitä reittiä. Tänään pojat (vanhimmatkin heistä ovat alaikäisiä) eivät kuitenkaan ole paikalla.
Irrotan taimet purkeistaan - kuten kuvasta näkyy, isot muovipullot ovat täällä sitä mitä sukkahousut Suomessa, niitä käytetään milloin mihinkin.
Yrtit sopivat laatikkoon täydellisesti.
Seuraavaksi plantaasini tarvitsee paikan. Myyjärouvan mukaan yrtit tarvitsevat aurinkoa, mutteivät koko ajan. Analysoituamme muut asiaan vaikuttavat tekijät (tontilla Lilican perässä pyörivät kissat ja tuulen) kannan laatikon kattoterassille.
Portaita kiivetessäni appi esittää huolensa siitä, että minttu kasvaa niin nopeasti ja paljon, ettei se pian mahdu laatikkoon. Kerron hänelle, että tämä mintturaukka ei tule kasvamaan kovin suureksi, jos rommia vain riittää...
Lopuksi koristelen laatikon reunat yli jääneillä kivillä ja kastelen mullan.
Valmista tuli!
Tästä keksin täyttää pihansiivouspuuhissa löytyneet tyhjät kukkalaatikot yrteillä.
Mainittakoon että kasvoin maatilalla, mutta siitä huolimatta (tai siksi) tämä on ensimmäinen kerta kun mieleeni edes juolahtaa kasvattaa jotain.
Mutta kun kerran idean sain, olisin halunnut alkaa viljelijäksi heti-välittömästi-mieluiten-jo-eilen. Taimia kuitenkin myydään vain joenvarren torilla, ja myyjät ovat siellä vain viikonloppuisin.
Piti siis jaksaa nukkua muutama yö.
Lauantaina aamupäivällä suuntaamme torille katsomaan, mitä sieltä löytyy. Haaveissani on oma basilika, sillä sitä ei aina löydy kaupoista, varsinkaan jollei mene heti aamusta.
Kojuissa on paljon oranssia: appelsiinia, toisenlaista appelsiinia, papaijaa, kurpitsaa. Harmaatukkainen rouva myy yrttejä, viisi realia taimi. Ostan basilikan lisäksi mintun ja kysyn puolisolta, muistaako hän, onko rommi täällä kallista vai ei.
Jatkamme matkaa keskustan säläkauppaan, jonka perältä löytyy multasäkkejä. En osaa valita eri säkkien välillä, joten otan kaksi sellaista, jossa on lehmän kuva ja toiset kaksi sellaista, jossa on mato. Josko niiden sekoitus sopisi yrteilleni?
Pihalla ei ole kiviä laatikkoon laitettavaksi. Puoliso lähtee hakemaan niitä pienen matkan päästä junaradan luota. Sinne kuljetaan muurissa olevan aukon läpi. Aukolla käydään huumekauppaa, emmekä yleensä käytä sitä reittiä. Tänään pojat (vanhimmatkin heistä ovat alaikäisiä) eivät kuitenkaan ole paikalla.
Irrotan taimet purkeistaan - kuten kuvasta näkyy, isot muovipullot ovat täällä sitä mitä sukkahousut Suomessa, niitä käytetään milloin mihinkin.
Yrtit sopivat laatikkoon täydellisesti.
Seuraavaksi plantaasini tarvitsee paikan. Myyjärouvan mukaan yrtit tarvitsevat aurinkoa, mutteivät koko ajan. Analysoituamme muut asiaan vaikuttavat tekijät (tontilla Lilican perässä pyörivät kissat ja tuulen) kannan laatikon kattoterassille.
Portaita kiivetessäni appi esittää huolensa siitä, että minttu kasvaa niin nopeasti ja paljon, ettei se pian mahdu laatikkoon. Kerron hänelle, että tämä mintturaukka ei tule kasvamaan kovin suureksi, jos rommia vain riittää...
Lopuksi koristelen laatikon reunat yli jääneillä kivillä ja kastelen mullan.
Valmista tuli!
keskiviikko 20. heinäkuuta 2016
Iloja ja huolia kolmen viikon jälkeen
Päiväkirjan
kirjoittamiseen tuli tauko pian sen jälkeen kun olimme asettuneet tänne Magéen.
En oikein osannut alun jälkeen pukea ajatuksia ja tuntemuksia kokonaisuuksiksi. Ympäristö saa jatkuvasti miettimään niin montaa asiaa, ettei pään sisällä tunnu enää olevan tilaa niiden järjestämiseen.
On ilo
paluusta ja huoli maailman tapahtumista.
Posket
täyttävä ilo siitä, ettei tämä ole viimeinen sunnuntaigrilli, ilta
kantabaarissa, illallinen ystävien kanssa. Ja kasvava huoli, pelkokin, kun
rakkaiden puheissa toistuvat kuvaukset siitä, mitä he eivät (enää) arjessaan
tee.
Ilo kypsistä
tomaateista, onnistuneesta keitosta, omasta yrttilaatikostani. Turhautuminen
siihen, että ihminen tarvitsee tässä maassa asianajajan ja paljon ylimääräistä
aikaa saadakseen rahansa takaisin väärin perustein laskuttaneelta
teleoperaattorilta.
Ilo siitä,
että lähipiirin vauvat ovat syntyneet terveinä, kummipojalla on töitä ja kasiveen
koulu sujuu. Huoli siitä, että naapurintytön koulupäivät ovat typistyneet
milloin opettajien lakon vuoksi (palkat maksamatta), milloin siksi, että kouluun
ei tule vettä.
Ilo rohkeista,
upeista ystävistäni, jotka puhuvat feminismistä, rasismista ja
yhdenvertaisuudesta ympäristössä, jossa monen mielestä feminismi tuhoaa perheet,
rasismista puhuminen on uhriutumista ja menestyminen vain itsestä kiinni. Huoli
siitä, että viime viikolla tämän kaupungin poliittisten murhien jo ennestäänkin
pitkä lista kasvoi yhdellä.
Voiko samaan
aikaan
tunnistaa
ongelmat ja niiden koon
nähdä hyvä ja mahdollisuudet
parempaan
olla masentumatta
olla sulkeutumatta
omaan lähipiiriin
olla tekemättä
vahinkoa kenellekään
tehdä silti edes jotain?
tiistai 19. heinäkuuta 2016
Brasiliani
Brasiliani
kokoontuu sunnuntaisin grillin ympärille,
savu nousee
ohi oranssinpunaisten tiilien kohti sinistä taivasta.
Brasiliani kaataa
lasiini lisää jääkylmää olutta
ennen kuin
ehdin juoda edellistäkään.
Se puhuu asioista
joista en
tiedä mitään.
Se kertoo
miltä tuntuu
kun oma
historia tulee vastaan
samban rapin
funkin lyriikoissa
vain niissä.
Minun tarinani
kerrotaan kirjoissa
kirkonkirjoissa
koulukirjoissa.
Minulle.
Brasiliassani
minä olen ulkopuolinen
ja samaan
aikaan normi.
Brasiliani
kertoo vitsejä kaikesta kipeästä historiasta.
ja paikastani
siinä tarinassa.
Brasiliani ei pyydä
tulkintojani
se ohjaa
olemaan hiljaa ja kuuntelemaan
on kärsivällinen
kysymysteni kanssa
ja kaataa
lasiini lisää jääkylmää olutta.
Brasiliani antaa
tilaisuuden ymmärtää
etten ymmärrä.
Hymähtää jollen
lempeästi vai väsyneesti?
Brasiliani
sulkee syliin
Nauraen sanoo ruskean
läiskän hartiassani olevan todiste
että Jumala
tarkoitti minut osaksi Brasiliaani.
Brasiliani ja
minä tiedämme ettei se ole totta
edes siinä hetkessä.
Kaksinkertaisesti etuoikeutettu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)